tiistai 29. marraskuuta 2011

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä (2003)
Tammi, 295 sivua.


Juha Itkoselta olen lukenut lähes kaiken jo moneen kertaan, mutta jostain syystä Myöhempien aikojen pyhiä jäi aikoinaan kesken. Ehkä syynä oli kirjan kovin uskonnollinen luonne, en tiedä. Nyt kuitenkin tartuin kirjaan uudelleen - ja ihastuin täysin. Kuten muissakin Itkosen kirjoissa myös Myöhempien aikojen pyhissä on pehmeä, kevyt kirjoitusote, kuvainnollinen ja kaunis kieli sekä paljon ajattelemisen aihetta - tämäkin on kirja, joka jää mieleen niin, että lukeminen jatkuu vielä sivujen loputtua.

Itkosen kirjan minäkertoja on nuori mormonipoika David, joka on tullut parinsa Markin kanssa Suomeen lähetystyöhön. Täydellinen Mark on vahva, hurmaava, uskossaan horjumaton; David sen sijaan epäilevä ja ahdistunut. Uskonsa kanssa kamppaileva David kantaa myös toisenlaista taakkaa: hän on vasta menettänyt lento-onnettomuudessa äitinsä, isänsä ja kolme sisarustaan ja on nyt aivan yksin. Millainen jumala otti pois koko perheen, salli heidän kaikkien kuolla? David ja Mark kiertävät pyörineen pikkukaupunkia, jonka ovet pysyvät suljettuina, asukkaat vihamielisinä. Davidin päivät täyttyvät ovelta ovelle polkemisesta, Markin piikittelystä, pyhästä sanasta, häpeästä, surusta. Davidin tuntemaa ahdistusta ei myöskään vähennä naapuritalossa asuva Emma, johon rakastuminen on jotain vaarallista, kiellettyä, syntistä.

"Minä toivon, että kasvaisin Emmaan kiinni, hengittäisin Emman keuhkoilla ja tuntisin Emman iholla, antaisin Emman sydämen lyödä puolestani ja Emman ajatukset olisivat minun ajatuksiani, saisin vaihtaa omani niihin, eikä minun tarvitsisi enää ikinä havahtua auki räjähtävään lentokoneeseen, etsiä ruumiinpalasia suolta, eikä enää koskaan kulkea sinisesä talossa, yksin elävänä kaikkien kuolleiden seassa. Minä ja Emma olisimme yhtä ja minäkin saisin kodin, äidin ja pikkusiskon ja isän jonka kanssa katsoa televisiosta urheilua, enkä minä enää koskaan, en milloinkaan olisi yksin."

Myöhempien aikojen pyhiä on tietyssä mielessä varsin ahdistava kirja. Vaikka kirja käsitteleekin uskoa ja uskonnon synnyttämään ahdistusta, voi sen nähdä kertovan myös syyllisyydestä, häpeästä ja ahdistuksesta ylipäätään. David syyttää jumalaa perheensä menettämisestä ja tiukan uskonnollisen vakaumuksen ympäröimänä tuntee tästä äärimmäistä syyllisyyttä. Hänen maailmansa on täynnä kiellettyä: syyttäminen, epäily, kyseenalaistaminen - ja rakastaminen. Davidin ahdistus ja syyllisyydentunto kuvataan niin todentuntuisesti, että se tekee kirjasta paikoin todella surullisen. Lukukokemus toisaalta vain voimistuu.

"Se alkoi metelistä. Metelistä se alkoi. Huuto, ääneksi naamioitu terä. Metallin kolina, rytmikäs ja hakkaava, hälyääni asvaltin ytimessä. Ilmalennon ääni, laskeutumisen ääni, ääni joka syntyy kun elävä törmää elottomaan.
   Kaikki se yhdessä ja yksi lause, koko kamala kummallinen kesä muutamassa sanassa. Ei kai sinulla muutakaan ole. Niin, ja valkoiset raakkuvat linnut, linnut joista ei pääse eroon. Nämä äänet, mihin minä ne hautaan, kun mitään ei ole, ei enää ketään pitämässä ääntä.
   Hiljaisuus kaikuu, se vika on hiljaisuudessa."

Kirjan loppupuolella alkoi muuten jostain syystä tuntua, että olisin ehkä sittenkin aikoinani lukenut sen loppuun asti. Enkä sano nyt tätä mitenkään negatiivisessa mielessä: Myöhempien aikojen pyhiä ei missään nimessä ollut ennalta-arvattava tai helposti unohtuva. Ehkä kirjan loppu vaan oli niin luonteva, että sen luettuaan ajatteli heti, että "juuri näin tämän piti mennäkin".


Lue Juha Itkoselta myös:
Anna minun rakastaa enemmän
Kohti

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti