maanantai 5. joulukuuta 2011

Agatha Christie: Viisi pientä possua

Agatha Christie: Viisi pientä possua (Five little pigs, 1943)
WSOY, 226 sivua.


Agatha Christie on kiehtonut persoonana jo pitkään, mutta itse kirjailijan tuotannosta olen lukenut ainoastaan kaikkien aikojen klassikon Eikä yksikään pelastunut sekä Hercule Poirot -seikkailun Kohtalokas viikonloppu. Kirjaston poistomyynnin jälkeen olohuoneen kirjahyllyyn muutti kuitenkin kaksi muuta Hercule Poirotia, ja niistä ensimmäiseen tartuin nyt. Viisi pientä possua olikin perinteistä Christietä eli mielenkiintoinen dekkari, joka yllätti vielä viime sivuilla.

Viisi pientä possua julkaistiin Amerikassa nimellä Murder in retrospect, ja kirjan idea onkin siinä, että tällä kertaa Poirot saa tutkittavakseen kuusitoista vuotta vanhan tapauksen. Kuuluisan taidemaalari Amyas Cralen murhasta on aikoinaan tuomittu tämän vaimo, joka kuitenkin ennen kuolemaansa vankilassa kirjoitti tyttärelleen vakuuttaen syyttömyyttään. Tytär ottaa yhteyttä Hercule Poirotiin, joka kutsuu koolle kaikki ne viisi henkilöä, jotka aikoinaan liittyivät tapaukseen ja joiden joukosta mahdollisen oikean murhaajan tulisi löytyä. Näiden viiden henkilön joukkoon kuuluvat Amyasin kanssa alituisesti riitelevä käly Angela, röyhkeä nuori rakastajatar Elsa, miehiä halveksiva kotiopettajatar neiti Williams sekä veljekset Philip ja Meredith, joilla molemmilla tuntuu olevan salattuja tunteita Amyasin vaimoa kohtaan.

"Poirot katsoi vielä taulua. Nuo silmät. Ne tarkkailivat häntä... tarkkailivat häntä... kertoivat hänelle jotakin...
    Entä ellei hän ymmärtänyt, mitä ne hänelle sanoivat? Voisiko elävä nainen kertoa sen hänelle? Vai sanoivatko nuo silmät jotain sellaista, mitä elävä nainen ei tiennyt?
    Tuollainen julkeus, tuollainen voitonriemuinen odotus.
    Ja sitten Kuolema oli astunut näyttämölle ja riistänyt saaliin noista innokkaista, ahnaista nuorista käsistä... Ja loisto oli sammunut noista kiihkeistä odottavista silmistä.
    Millaiset Elsa Greerin silmät olivat nyt?
    Poirot poistui huoneesta ja loi mennessään viimeisen silmäyksen tauluun. Hän ajatteli: - Tuossa tytössä oli liian paljon elämää.
    Häntä pelotti hiukan..."
Viisi pientä possua on siinä mielessä taattua ja perinteistä Christietä, että lukija pääsee leikkimään salapoliisia Poirotin ohella: annettujen johtolankojen perusteella voi hyvin itsekin pohtia murhaajaa. Kirjan tempo on uudempiin dekkareihin tottuneille ehkä vähän hidas, mutta ainakaan minua se ei häirinnyt, sillä muuten kirjasta löytyi kaikki hyvän dekkarin ominaisuudet. Ja mikä tärkeintä: Viisi pientä possua tosiaan onnistuu yllättämään vielä siinä vaiheessa, kun kaiken piti jo olla selvää.


Lue myös Agatha Christieltä:
Eikä yksikään pelastunut

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti