tiistai 29. marraskuuta 2011

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä (2003)
Tammi, 295 sivua.


Juha Itkoselta olen lukenut lähes kaiken jo moneen kertaan, mutta jostain syystä Myöhempien aikojen pyhiä jäi aikoinaan kesken. Ehkä syynä oli kirjan kovin uskonnollinen luonne, en tiedä. Nyt kuitenkin tartuin kirjaan uudelleen - ja ihastuin täysin. Kuten muissakin Itkosen kirjoissa myös Myöhempien aikojen pyhissä on pehmeä, kevyt kirjoitusote, kuvainnollinen ja kaunis kieli sekä paljon ajattelemisen aihetta - tämäkin on kirja, joka jää mieleen niin, että lukeminen jatkuu vielä sivujen loputtua.

Itkosen kirjan minäkertoja on nuori mormonipoika David, joka on tullut parinsa Markin kanssa Suomeen lähetystyöhön. Täydellinen Mark on vahva, hurmaava, uskossaan horjumaton; David sen sijaan epäilevä ja ahdistunut. Uskonsa kanssa kamppaileva David kantaa myös toisenlaista taakkaa: hän on vasta menettänyt lento-onnettomuudessa äitinsä, isänsä ja kolme sisarustaan ja on nyt aivan yksin. Millainen jumala otti pois koko perheen, salli heidän kaikkien kuolla? David ja Mark kiertävät pyörineen pikkukaupunkia, jonka ovet pysyvät suljettuina, asukkaat vihamielisinä. Davidin päivät täyttyvät ovelta ovelle polkemisesta, Markin piikittelystä, pyhästä sanasta, häpeästä, surusta. Davidin tuntemaa ahdistusta ei myöskään vähennä naapuritalossa asuva Emma, johon rakastuminen on jotain vaarallista, kiellettyä, syntistä.

"Minä toivon, että kasvaisin Emmaan kiinni, hengittäisin Emman keuhkoilla ja tuntisin Emman iholla, antaisin Emman sydämen lyödä puolestani ja Emman ajatukset olisivat minun ajatuksiani, saisin vaihtaa omani niihin, eikä minun tarvitsisi enää ikinä havahtua auki räjähtävään lentokoneeseen, etsiä ruumiinpalasia suolta, eikä enää koskaan kulkea sinisesä talossa, yksin elävänä kaikkien kuolleiden seassa. Minä ja Emma olisimme yhtä ja minäkin saisin kodin, äidin ja pikkusiskon ja isän jonka kanssa katsoa televisiosta urheilua, enkä minä enää koskaan, en milloinkaan olisi yksin."

Myöhempien aikojen pyhiä on tietyssä mielessä varsin ahdistava kirja. Vaikka kirja käsitteleekin uskoa ja uskonnon synnyttämään ahdistusta, voi sen nähdä kertovan myös syyllisyydestä, häpeästä ja ahdistuksesta ylipäätään. David syyttää jumalaa perheensä menettämisestä ja tiukan uskonnollisen vakaumuksen ympäröimänä tuntee tästä äärimmäistä syyllisyyttä. Hänen maailmansa on täynnä kiellettyä: syyttäminen, epäily, kyseenalaistaminen - ja rakastaminen. Davidin ahdistus ja syyllisyydentunto kuvataan niin todentuntuisesti, että se tekee kirjasta paikoin todella surullisen. Lukukokemus toisaalta vain voimistuu.

"Se alkoi metelistä. Metelistä se alkoi. Huuto, ääneksi naamioitu terä. Metallin kolina, rytmikäs ja hakkaava, hälyääni asvaltin ytimessä. Ilmalennon ääni, laskeutumisen ääni, ääni joka syntyy kun elävä törmää elottomaan.
   Kaikki se yhdessä ja yksi lause, koko kamala kummallinen kesä muutamassa sanassa. Ei kai sinulla muutakaan ole. Niin, ja valkoiset raakkuvat linnut, linnut joista ei pääse eroon. Nämä äänet, mihin minä ne hautaan, kun mitään ei ole, ei enää ketään pitämässä ääntä.
   Hiljaisuus kaikuu, se vika on hiljaisuudessa."

Kirjan loppupuolella alkoi muuten jostain syystä tuntua, että olisin ehkä sittenkin aikoinani lukenut sen loppuun asti. Enkä sano nyt tätä mitenkään negatiivisessa mielessä: Myöhempien aikojen pyhiä ei missään nimessä ollut ennalta-arvattava tai helposti unohtuva. Ehkä kirjan loppu vaan oli niin luonteva, että sen luettuaan ajatteli heti, että "juuri näin tämän piti mennäkin".


Lue Juha Itkoselta myös:
Anna minun rakastaa enemmän
Kohti

tiistai 22. marraskuuta 2011

Erlend Loe: Muleum

Erlend Loe: Muleum (Muleum, 2007)
Johnny Kniga, 187 sivua


Erlend Loen kirjan päähenkilö on Julie, 18-vuotias norjalainen lukiolaistyttö, joka huhtikuussa 2005 sai isältään tekstiviestin

"Me syöksymme maahan.
Rakastan sinua.
Tee mitä haluat.
Isä."

Koko perheensä lento-onnettomuudessa menettänyt Julie ei halua itsekään enää elää. Kuoleminen vaan tuntuu olevan kovin hankalaa: vaikka Julie keksii useita keinoja tappaa itsensä, tuntuu jokin aina menevän pieleen. Lopulta Julie pakkaa mukaansa muistikirjansa ja hyppää lentokoneseen toiveenaan kuolla itsekin lento-onnettomuudessa. Matkustaessaan impulsiivisesti ympäri maailmaa Julie alkaa kuitenkin pikku hiljaa löytää elämänhalunsa. Muleum on Julien muistikirja ensimmäisen yksin vietetyn vuoden ajalta.

"Tavallaan voi siis ehkä sanoa, että Marie Clairella ja minulla on pohjimmiltaan sama päämäärä: Hankkiutua eroon kaikesta, mikä painaa jotain. Hankkiutua eroon ruumiista ja koko elämästä. Lehdessä puidaan niin mitättömiä ongelmia, että suurimmaksi ongelmaksi muodostuu lopulta se, etteivät lehden tekijät eivätkä lukijat tajua, kuinka pieniä heidän ongelmansa ovat. Jonkun pitäisi tehdä lehti niille, jotka ovat menettäneet perheensä onnettomuudessa. Sen nimi voisi olla Dead Family. Tai Accidental Death. Tai ehkä Sudden Death Magazine. Siinä neuvottaisiin ihmisiä kehittämään itselleen syitä jatkaa elämäänsä, kerrottaisiin mitä voi syödä silloin kun ei huvita syödä yhtään mitään ja annettaisiin vinkkejä siitä kuinka voi huijata itsensä uskomaan jumalaan ja ja siihen, että kaikki mitä tapahtuu, oli se sitten kuinka kamalaa tahansa, kuuluu jumalan salakavalaan suunnitelmaan, jota ihmiset eivät voi koskaan ymmärtää ja jota meidän ei tästä syystä pidä myöskään asettaa kyseenalaiseksi. Siinä pitäisi kertoa myös, miten ihminen voi tappaa itsensä niin ettei takuulla herää muutaman päivän päästä sairaalassa nolona ja nöyryytettynä sen vuoksi, ettei yritys onnistunut."

Erlend Loe käsitelee kirjassaan synkkiä aiheita kyynisesti, ironisesti - hauskastikin. Kerronnassaan Loe on kuitenkin löytyänyt niin sanotun kultaisen keskitien: kuolemaa suunnittelevan Julien teksti ei ole masentavaa, muttei Loe kuitenkaan ylitä huumorillaan hyvän maun rajoja. Kirjan nimi muleum tarkoittaa norjan sanaa museum, jonka Julie lapsena lausui väärin. Nyt perheen kuoltua Julie on ainoa, joka tietää, miksi muleum on hyvä sana. Sanan tuoma ilo on kuitenkin kadonnut samalla tavalla muiden yhdessä koettujen muistojen kanssa. Vuoden kuluessa Julie alkaa kuitenkin oivaltaa, että uusia muistoja ja uusia hyviä sanoja - sekä uusia perheitä niitä jakamaan - on edelleen mahdollista saada.

Muleum on monilta osin uudempi versio Supernaiivista sillä erotuksella, että nyt päähenkilö on nainen. Molemmissa kirjoissa etsitään elämälle tarkoitusta, pohditaan arkisia asioita ja tehdään kyynisiä huomiota maailmasta. Koska Supernaiivi oli ja on edelleen aivan loistava teos, tämä samankaltaisuus ei missään nimessä häiritse. Muleumin tapahtumat alkavat kirjan puolivälissä muuttua varsin epäuskottaviksi, mutta se ei haittaa; Loen kirjoissa parasta antia on aina ollutkin kirjoitustyyli, pienten havantojen tuoma huumori sekä tietynlainen tapahtumien absurdius.


Myös näitä voin Erlend Loelta suositella:
Supernaiivi (lue edes tämä!)
Tosiasioita Suomesta
Naisen talloma

perjantai 18. marraskuuta 2011

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen


"Matkijalintu on satakieli, joka ei tee muuta kuin laulaa meidän iloksemme. Se ei raiskaa syömällä ihmisten puutarhoja, se ei pesi maissilaareihin, se ei tee muuta kuin laulaa sydämensä pohjasta meille. Sen vuoksi on synti tappaa satakieltä."

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird, 1960)
Gummerus, 411 sivua.



Harper Leen klassikko oli jo pitkään ollut omalla Must read -listallani, ja nyt vihdoin sain aikaiseksi sekä varata sen kirjastosta että lukea. Kyllä kannatti. Kirja oli viime aikoina lukemiini kirjoihin verrattuna erilainen, ja se piti otteessaan loppuun asti.

Kirjan päähenkilö Scout on kahdeksanvuotias poikatyttö, joka elää vapaata ja turvattua elämää isänsä Atticuksen ja isoveljensä Jemin kanssa 1930-luvun Alabamassa. Scoutin elämä on leikkiä, mielikuvitusta, kuivia hiekkateitä ja auringon paistetta, naapuritalon erakon vakoilua. Pikku hiljaa Scout joutuu kuitenkin astumaan aikuisten maailmaan, minkä jälkeen unelias pikkukaupunki onkin yhtäkkiä kylmä, kova - ja täynnä rotuvihaa. Scoutin asianajajaisä on saanut tehtäväkseen puolustaa valkoisen tytön raiskauksesta syytettyä mustaa miestä, Tom Robinsonia, ja oikeusjuttu saa Maycombin ihmiset paljastamaan todellisen luontonsa ja piilevät ennakkoluulonsa. Koko kaupungin nousu raajarikkoista Tomia vastaan alkaa nopeasti muistuttaa satakielten metsästämistä.

"Atticus puhui niin hiljaa, että hänen viimeiset sanansa särähtivät korvissamme. Minä katsoin ylös ja näin hänen kasvoillaan kovan ilmeen. - En tiedä mitään inhottavampaa kuin halpamielinen valkoinen mies, joka käyttää hyväkseen mustan miehen tietämättömyyttä. Ei pidä pettää itseään - kaikki lasketaan vähitellen yhteen ja jonakin päivänä me saamme maksaa laskun. Toivon, ettei se tapahdu minun lasteni aikana."

Kuin surmaisi satakielen kertoja on Scout, mikä tuo kirjaan oman sävynsä: koska kertoja on vasta lapsi, näkee hän asiat omalla tavallaan, kaikkea täysin ymmärtämättä. Toisaalta lapsikertoja tuo tekstiin oman, kepeän sävynsä ja eikä vakavistakaan asioista kertominen tee kirjaa synkäksi. Vaikka mielikuvituksen ja leikkien maailma liukuukin pikku hiljaa Scoutin ulottumattomiin, on elämässä siltikin aina häivähdys lapsuuden huolettomuutta.

Helsingin Sanomien arvostelussa Leen kirjaa kuvattiin nimenomaan ajattomaksi, ja tämän väitteen voi helposti allekirjoittaa: niin kirjan teemat kuin itse tekstikin toimivat edelleen, viidenkymmenen vuoden jälkeen. Kuin surmaisi satakielen käsittelee tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta, ennakkoluuloja, ystävyyttäkin. Nämä teemat ovat yhtä ajankohtaisia nyt kuin 60-luvullakin.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (2011)
Otava, 287 sivua.


Anna-Leena Härkösen uutuutta oli suositeltu minulle useaan otteeseen, ja olihan se sitten ostettava. Enkä ilmeisesti ollut ainoa tästä kirjasta kiinnostunut: kaupunginkirjaston kuudelle painokselle oli nimittäin sata varaajaa jonossa. Onneksi kirja löytyi kohtuulliseen hintaan Kirjakerhosta, joten sen lukemista ei tarvinnut vuositolkulla odottaa.

Onnen tunti on kirja sijaisvanhemmuudesta - tai vanhemmuudesta ylipäätään. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja Tuula päättää miehensä Harrin kanssa, että heidän kodissaan on tilaa myös toisille, "varastetuille lapsille", niin kuin kirja asian ilmaisee. Asiat etenevät vauhdikkaasti ja pian Tuulan kotiin muuttavatkin sisarukset Luke ja Venni, jotka ovat lyhyen elämänsä aikana nähneet jo liikaa. Tuulan, Harrin ja Tuulan pojan Roopen varsin rauhallinen elämä heittää yllättäen kärrynpyörää, sekä hyvässä että pahassa. Lasten mukana perheeseen liittyvätkin myös alkoholisoitunut, lupauksensa rikkova isä Ali ja äkkipikainen sekakäyttäjä-äiti Ninna.

"Esiin sipsuttaa pieni tyttö. Hän on hurmaava. Niin kuin henkiin herännyt nukke. Hänellä on Nellie Olesonin herkulliset vaaleanruskeat ruuvikiharat, juuri sopivan sotkuiset. Hymy on viehkeä ja katse puoliksi lattiaan luotu; flirttiä maailman kanssa. Hän on juuri sellainen tytöntyllerö, jonka jokainen ruotsalaismamma olisi valinnut itselleen sotalapsirivistöstä ja tunkenut täyteen leivoksia. Ja nyt häntä ojennetaan meille tarjottimella."
Vennin ja Luken myötä myös Tuulan on aika kasvaa - ja parantua. Rakentaessaan sidettä lasten ja itsensä välille hän työstää samalla niin omaa onnetonta lapsuuttaan kuin riittämättömyyttään äitinä. Muistot ja nykyisyys sekottuvat, kun Tuula pääsee elämään oman hylkäyskokemuksensa uudelleen Luken ja Vennin kautta - ja tekemään tällä kertaa asiat toisin.

"Minullahan on nyt kaikki hyvin. Ja olen silti se sama rumissa vaatteissa koulun pihalla seisova pikkutyttö, joka kokee olevansa huonompi kuin muut, tyttö jonka täytyy ostaa karkeilla ja mielistelyllä toisten hyväksyntä, äidin hyväksyntä ainoastaan mielistelyllä. Ja olemalla reipas ja helppo. Näkymätön. Miten kovasti minä yritin olla olematta."


Juonellisesti Onnen tunnissa olisi potentiaalia syvällisempäänkin romaaniin, joten ainakin itse olin kirjan luettuani jossain määrin pettynyt; nyt tapahtumien käsittely jää paikoin aika pintapuoliseksi. Härkösen kirja koostuu pitkälti dialogista, mikä jättää paikoin vähän heppoisen ja epäuskottavan kuvan itse sisällöstä. Onnen tunti oli kyllä mukava lukea - paikoin kirja oli myös hauska -, mutta jätti lopulta hieman kylmäksi. Mitä lopulta tapahtui Tuulalle, entä lapsille? Entä pääsikö Luke koskaan eroon traumoistaan? Myös kirjan nimen ympärille olisi saanut rakennettua lisää syvyyttä.