torstai 29. joulukuuta 2011

John Irving: Garpin maailma

John Irving: Garpin maailma (The world according to Garp, 1976)
Tammi, 559 sivua.


Jos haluaa vaihteeksi luke jotain TODELLA erilaista, on Garpin maailma juuri oikea kirja siihen tarkoitukseen. Kirja kertoo kuuluisasta kirjailijasta T.S. Garpista sekä hänen äidistään Jenny Fieldsistä, feministisymbolista, jotka molemmat ovat lievästi sanottuna persoonallisia. Määrätietoinen Jenny haluaa lapsen muttei miestä ja hankkiutuu raskaaksi vähintääkin kyseenalaisin keinoin. Siinä missä Jennyn elämää kuvaa kurinalaisuus, on Jennyn poika Garp nautiskelija isolla n:llä. Kirjan juoni onkin lähinnä poukkoileva sarja uskomattomia sattumuksia ja omintakeisia ihmisiä, jotka jollain tavalla liittyvät Garpin elämään ja samalla muovaavat hänen maailmaansa.

Garpin maailma kertoo päähenkilönsä elämäntarinan, jossa sekoittuvat somasti tragedia, komedia ja ennen kaikkea farssi. Tapahtumarikas elämä tarjoaa Garpille kirjoitettavaa ja nostaa tämän lopulta maailmanmaineeseen - mutta hinta tästä on kova. Garpin maailma kertookin ennen kaikkea miehestä, "joka pelkää niin hirveästi rakkaillensa sattuvan jotain kauheaa, että luo ympärilleen ilmapiirin, jossa kauheuksia on melkein pakko sattua. Ja niitä sattuu." Välillä onkin vaikea sanoa, kumman tapahtumat ovat hurjempia, toden vai tarun.

"'Ei minun tarvitse nähdä', sanoi Walt. Waltin ääni oli jännityksestä kimeä, mistä Garp aavisti, että Walt kaipasi rauhoittavaa sanaa.
   'Minä tunnen tämän tien ulkoa', Garp vakuutti heille.
   'Ihan kuin olisi sukelluksissa!' huusi Duncan ja pidätti henkeään.
   'Ihan kuin unta!' sanoi Walt ja tavoitti veljensä kättä."

Garpin maailma imaisi mukaan heti ensisivuilta, mutta jostain syystä kirjan herättämä innostus laimeni sivujen edetessä. Ehkä se suurin sanoma sanojen takaa jäikin aukeamatta, sillä Keskisuomalasen listauksesatt huolimatta ainakaan itse en laskisi Irvingin teosta niiden sadan kirjan joukkoon, jotka haluaisin elämäni aikana lukea. Vaikka Garpin maailma on samalla ällöttävä, hauska, jännittävä ja absurdi, mutta minut se jätti silti jollain tavalla kylmäksi. Sen verran teksti jäi kuitenkin mietityttämään, että elokuva on ehdottomasti nähtävä jossain vaiheessa, vähintäänkin vertailun vuoksi!

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Sen December ingen snö - todellakin.

Viisi vuonna 2011 lukemaani kirjaa, joita voin suositella muillekin:

1. Riikka Pulkkinen: Totta, jonka sain joululahjaksi viime vuonna. Kahdesti on tullut luettua, yksi vuoden ehdottomia helmiä.

2. George Orwell: Eläinten vallankumous. Ei ehkä mikään varsinainen uutuuskirja, mutta itse luin ko. opuksen vasta tänä keväänä. Lastenkirjamainen tyyli ja toisaalta sen alle kätkeytynyt sanoma toimivat. Klassikkokirjaksi myös varsin nopealukuinen.

3. Alexandra Salmela: 27. Erilainen, koukuttava kirja.

4. Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia. Oli pitkään Must read -listallani, mutta vasta alkusyksystä sain hankittua kirjan itselleni. Toimi hyvin, vaikka juonen jo tiesinkin. Jännittävä kirja, joka olisi tehny mieli lukea yhdeltä istumalta.

5. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän. Yksi lempikirjoistani, jonka luin jälleen kerran - tosin tänä vuonna synnytysosastolla. Liikutti siis tänä vuonna useastakin syystä!


Huomenna suuntaamme joulun viettoon ja blogi hiljenee,
joten rauhallista joulua kaikille!

perjantai 9. joulukuuta 2011

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö (2009)
Otava, 383 sivua.


Jos ei missään tapauksessa halua pitää taukoa vauva-arjesta, kannattaa oma vapaa-aika ehdottomasti käyttää vauva-asioista lukemiseen. Itse sorruin tähän nyt ensimmäistä kertaa. EN siis missään nimessä lue Vauva-lehteä ja KaksPlussaa poika R:n nukkuessa, ei hyvää päivää sentään, mutta Eve Hietamiehen kirjaan oli pakko tarttua. Kyllä kannatti. Yösyöttö oli varsin viihdyttävä ja hauska kirja, vaikka se kovin vauvapainotteinen olikin.

Yhtenä Yösyötön aiheena on raju synnytyksen jälkeinen masennus, jopa psykoosi. Päähenkilö Antti Pasanen joutuu kohtaamaan sen kovinkin konkreettisesti, kun Pia-vaimo sanoutuu irti parin pojan elämästä heti synnytyslaitoksella: sairaalan pihalla turvakaukalo käsissään seisova Antti saa katsella taksin perävaloja vaimon paetessa vauva-arkea ja vastuuta. Koska äiti ei missään vaiheessa pysty olemaan osa poikansa elämää, huomaa Antti yhtäkkiä olevansa vanhempainvapaata viettävä koti-isä, jonka päivät täyttyvät vaipanvaihdosta, vastikkeista, Myyrästä ja Pingusta. Elämä yksinhuoltajana ei ole helppoa, mutta siitä on pakko selvitä. Lopulta Antti löytää tiensä lähipuistoon, jonka äitijoukosta tulee nopeasti myös hänen kaveripiirinsä.

"Kävelin kuin huumeissa ostarille parturiin, yksin, ilman lastenvaunuja, ilman vastuuta. Jalat olivat liian kevyet. Istuin parturin tuolissa enkä osannut puhua mitään, koska ei ollut mitään puhuttavaa. En ollut lukenut uutisia enkä ollut käynyt missään, saati tavannut ketään. Mutta tykkäsin kuunnella, kun se mimmi kertoi Thaimaan-reissustaan."'

Antin kotielämä kuulostaa kovin tutulta. Ja toisaalta taas ei. Joka tapauksessa oli hauska lukea vauva-arjesta kerrankin miehen näkökulmasta. Vaikka perusjutut hoituvat molemmilta sukupuolilta samalla tavalla, huomaa Antti kovin konkreettisesti astuneensa nyt naisten maailmaan, jossa keskustelunaiheet saavat usein korvat punottamaan ja aiheuttavat kovia yskäkohtauksia. Toisaalta, miksei isäkin pärjäisi siinä missä äiti?

"Olin oppinut kestämään Jannika-Pinkin niiskutuksen ja Nelli-Tupperwaren peräpäävaivat, niin omat kuin Pietarinkin. En enää sätkyillyt, kun Pihla-Puolukka kaivoi lerppunsa esiin, se edelleen kyllä inhotti, mutta osasin jo katsoa sivuun. Kestin keskustelut imukyvyistä, koskivat ne sitten naista, hyttystä, vaippaa tai kuukautissidettä. Olin kestänyt jopa keskustelun, jonka aiheena oli: "Antaisitteko Antti Pasaselle?".
    Yllättävää kyllä, eivät olisi antaneet."

Yösyöttö ei ehkä tarjoa mahdollisuutta suurille temaattisille pohdinnoille. Toisaalta sen ei edes tarvitse tarjota. Hietamiehen kirja hymyilyttää ja viihdyttää ja toisaalta kuvaa varsin realistisesti elämää pienen lapsen kanssa. Ainakin saman kokeneille siis hyvä lukuvinkki - ja miksei myös muille kevyempää lukemista etsiville.

Ja hei, vaikka toisin voisi luulla, tämä EI ole pelkästään naisten kirja: myös herra T kiinnostui lukemaan Yösyöttöä! Onko mitään ärsyttävämpää kuin se, että kun vihdoin on saanut pojan unille ja ryntää sohvalle lueskelemaan, on mies varannut sekä parhaan löhöpaikan että lukemasi kirjan?

maanantai 5. joulukuuta 2011

Agatha Christie: Viisi pientä possua

Agatha Christie: Viisi pientä possua (Five little pigs, 1943)
WSOY, 226 sivua.


Agatha Christie on kiehtonut persoonana jo pitkään, mutta itse kirjailijan tuotannosta olen lukenut ainoastaan kaikkien aikojen klassikon Eikä yksikään pelastunut sekä Hercule Poirot -seikkailun Kohtalokas viikonloppu. Kirjaston poistomyynnin jälkeen olohuoneen kirjahyllyyn muutti kuitenkin kaksi muuta Hercule Poirotia, ja niistä ensimmäiseen tartuin nyt. Viisi pientä possua olikin perinteistä Christietä eli mielenkiintoinen dekkari, joka yllätti vielä viime sivuilla.

Viisi pientä possua julkaistiin Amerikassa nimellä Murder in retrospect, ja kirjan idea onkin siinä, että tällä kertaa Poirot saa tutkittavakseen kuusitoista vuotta vanhan tapauksen. Kuuluisan taidemaalari Amyas Cralen murhasta on aikoinaan tuomittu tämän vaimo, joka kuitenkin ennen kuolemaansa vankilassa kirjoitti tyttärelleen vakuuttaen syyttömyyttään. Tytär ottaa yhteyttä Hercule Poirotiin, joka kutsuu koolle kaikki ne viisi henkilöä, jotka aikoinaan liittyivät tapaukseen ja joiden joukosta mahdollisen oikean murhaajan tulisi löytyä. Näiden viiden henkilön joukkoon kuuluvat Amyasin kanssa alituisesti riitelevä käly Angela, röyhkeä nuori rakastajatar Elsa, miehiä halveksiva kotiopettajatar neiti Williams sekä veljekset Philip ja Meredith, joilla molemmilla tuntuu olevan salattuja tunteita Amyasin vaimoa kohtaan.

"Poirot katsoi vielä taulua. Nuo silmät. Ne tarkkailivat häntä... tarkkailivat häntä... kertoivat hänelle jotakin...
    Entä ellei hän ymmärtänyt, mitä ne hänelle sanoivat? Voisiko elävä nainen kertoa sen hänelle? Vai sanoivatko nuo silmät jotain sellaista, mitä elävä nainen ei tiennyt?
    Tuollainen julkeus, tuollainen voitonriemuinen odotus.
    Ja sitten Kuolema oli astunut näyttämölle ja riistänyt saaliin noista innokkaista, ahnaista nuorista käsistä... Ja loisto oli sammunut noista kiihkeistä odottavista silmistä.
    Millaiset Elsa Greerin silmät olivat nyt?
    Poirot poistui huoneesta ja loi mennessään viimeisen silmäyksen tauluun. Hän ajatteli: - Tuossa tytössä oli liian paljon elämää.
    Häntä pelotti hiukan..."
Viisi pientä possua on siinä mielessä taattua ja perinteistä Christietä, että lukija pääsee leikkimään salapoliisia Poirotin ohella: annettujen johtolankojen perusteella voi hyvin itsekin pohtia murhaajaa. Kirjan tempo on uudempiin dekkareihin tottuneille ehkä vähän hidas, mutta ainakaan minua se ei häirinnyt, sillä muuten kirjasta löytyi kaikki hyvän dekkarin ominaisuudet. Ja mikä tärkeintä: Viisi pientä possua tosiaan onnistuu yllättämään vielä siinä vaiheessa, kun kaiken piti jo olla selvää.


Lue myös Agatha Christieltä:
Eikä yksikään pelastunut