sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Camilla Läckberg: Merenneito

"Hän oli kuvitellut pysyvänsä turvassa sulkemalla sydämestään sen osan, joka kuului heille. Hän oli kuitenkin ollut väärässä. Hän ei voinut paeta. Eikä hän voinut lakata rakastamasta heitä. Niinpä hänen oli pakko kohdata pahuus silmätysten ja taistella sitä vastaan. Hänen oli uskallettava kohdata se, minkä hän oli sulkenut sisälleen pitkäksi aikaa mutta mikä oli kirjan myötä herännyt uudestaan henkiin. Ensimmäistä kertaa hän ajatteli, ettei hänen olisi pitänyt kirjoittaa kirjaa. Että kaikki olisi toisin, ellei kirjaa olisi. Samaan aikaan hän tiesi, ettei hänellä ollut ollut mahdollisuutta valita. Hänen oli ollut pakko kirjoittaa kirja, hänen oli ollut pakko pukea kertomus sanoiksi."

Camilla Läckberg: Merenneito (Sjöjungfrun, 2008)
Gummerus, 489 sivua.


Camilla Läckberg oli minulle tätä ennen ihan outo nimi, vaikka dekkareita olenkin paljon lukenut. Nettituttu kuitenkin suositteli Merenneitoa, ja niinpä se tarttui mukana kirjastosta. Rakkautta ensisilmäyksellä! Läckbergin kirjassa on kaikki se, mitä hyvään dekkariin kuuluukin: ensisivuilta koukuttava juoni, joukko mielenkiintoisia henkilöhahmoja joilla kaikilla tuntuu olevan oma taakkansa kannettavanaan, mahdollisuus ratkoa rikosta myös itse sekä tietenkin juonittelua, yllätyksiä, järkytyksiä ja palkitseva loppu.

Christian Thydell on nousemassa nopeasti kuuluisuuteen julkaistuaan esikoiskirjansa Merenneidon, joka on saanut loistavat arvostelut. Koko kirjoitusprosessin ajan Christian on kuitenkin saanut myös salaperäisiä uhkauskirjeitä, joiden sävy käy kirje kirjeeltä yhä vihamielisemmäksi. Esikoisteoksensa saamasta ylistyksestä huolimatta Christianin elämää värittävää nyt ahdistus, pelko, pimeys. Kun Christianin kolme kuukautta sitten kadonnut ystävä Magnus sitten löytyy surmattuna, on ilmeistä, ettei Magnusin katoaminen ole sattumaan vaan tapaus liittyy jollain tapaa Christianiin. Pian käykin ilmi, ettei Christian ole pienessä Fjällbackan kylässä ainoa, joka on saanut uhkauskirjeitä, vaan lähistöllä liikkuu joku, joka kantaa kaunaa myös Christianin kahta ystävää kohtaan. Pikku hiljaa alkaa näyttää siltä, että näin vahvan vihan on liityttävä jollain tapaa Christianin menneisyyteen, josta hän ei ole koskaan aiemmin puhunut kenellekään.

"Christianin pään sisällä salamoi. Hän ei voinut tehdä mitään, hän oli täysin avuton. Hän painoi kädet korvilleen ja ummisti silmänsä. Nyt hän sai vihdoin ääntä kurkustaan. Huuto kohosi ilmoille kovana ja kimeänä, se kaikui jäästä ja rantakallioista ja repi auki hänen rinnassaan olevat haavat. Kun huuto lakkasi, hän otti varovasti kädet pois korviltaan. Sitten hän avasi silmänsä. Nainen ja lapsi olivat poissa. Mutta nyt hän tiesi. Merenneito ei antaisi periksi ennen kuin olisi vienyt häneltä kaiken."

Merenneidossa lukija saa eteensä kaksi tarinaa, nykyisen ja menneen. Nykyhetkessä poliisi-kirjailijapariskunta Patrik Hedström ja Erica Falck pyrkivät jäljittämään aina julmemmaksi käyvää syyllistä, menneisyyden kertomus rakentaa synkkää kuvaa vuosien takaa. Jo muutaman sivun jälkeen kirja tekisi mieli ahmia loppuu siltä istumalta.Teksti on helppolukuista, mutta ei missään nimessä heppoista, ja Läckberg rakentaa jännitystä taitavasti. Unohduksiin painetussa menneisyydessä piilee pahuus, jolla on monta kasvoa: lapsen, äidin, ystävän. Merenneito on lähes täydellisyyttä hipova psykologinen jännäri, jota voi todellakin suositella myös niille, jotka eivät yleensä paljon lue.

Merenneito ei ole varsinaisesti mikään hyvänmielenkirja, vaan juoni on hyytävä ja teksti sen kun synkkenee loppua kohden. Toisaalta mitä muuta jännityskirjan kuuluukaan olla? Kirjan vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja viimeisen sadan sivun aikana jouduin ihan pinnistelemään, etten olisi kurkannut loppuun ja katsonut ratkaisua heti. Itse mysteerin ratkaisu todellakin palkitsi, mutta Erican ja Patrikin osalta loppu jäi kutkuttamaan niin paljon, että tilasin heti itselleni seuraavan Läckbergin. Nyt pitääkin sitten jotenkin malttaa odotella se 1-5 arkipäivää, mikä toimituksessa menee!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti