tiistai 3. tammikuuta 2012

Micheal Cunningham: Illan tullen

Michael Cunningham: Illan tullen (By nightfall, 2010)
Gummerus, 301 sivua.


Joulupukki toi kuin toikin toivomani Michael Cunninghamin uusimman! Luin ko. kirjailijan bestsellerin Tunnit jo aikoinani lukiossa ja tykkäsin kovasti, niin kuin myöhemmin elokuvastakin. Muuten kirjailijan tuotantoon ei ole tullut tutustuttua, joten Illan tullen olikin jännä lukea.

Kirja kertoo keski-ikäisestä Peteristä, new yorkilaisesta taidegalleristista, joka etsii työkseen kauneutta ja syvyyttä mutta jonka oma elämä on jo vuosia ollut pelkkää pintaa. Peter asuu vaimonsa Rebeccan kanssa hulppeassa loftissa, siemailee iltapäivädrinkkejä, pyörii liiketapaamisissa ja coctailtilaisuuksissa mutta vuosiin hän ei ole oikeasti tuntenut mitään. Myös vieressä nukkuva Rebecca on onneton omassa yksinäisyydessään, kilometrien päässä Peteristä. Oman osansa avioparin elämään tuovat etääntynyt ja vihainen tytär Bea sekä Peterin vuosia sitten kuollut veli Matthew, jonka menetystä Peter ei ole vielä täysin käsitellyt. Vaikka elämä on pelkkää kuorta, jatkuu se omalla painollaan siihen asti, kunnes vaimon hulttiopikkuveli Mizzy muuttaa heille asumaan.


"Peter nousee ja käy hakemassa kylpyhuoneesta toisen tabletin. Asunnon täyttää edelleen hänen kahden rakkaansa uni ja hänen oma levoton, elävä haamunsa, joka voisi tällä hetkellä ihan hyvin olla kuollut tietämättä sitä, tästä voisi alkaa hänen elämänsä vaeltavana varjona.
      Sitten takaisin sänkyyn.
      Noin kymmenen minuuttia väistämätöntä valvomista, ja sitten tabletti numero kaksi kiskoo hänet syvyyksiin."

Ennen kirjan lukemista olin ehtinyt tutustua muutamiin arvosteluihin eri blogeista ja niiden perusteella odotin paljon erityisesti kirjan kieleltä. Tässä suhteessa Illan tullen ei pettänytkään: teksti etenee kevyesti ja leikitellen, ja Cunningham maalaa ajatuksensa esille todella hienoin sanavalinnoin ja lausein. Erityisesti Manhattania Cunningham kuvailee äärimmäisen kiehtovasti ja todentuntuisesti, ja paikoin tekstistä tulee mieleen oma ehdoton suosikkikirjailijani Anna Gavalda. Ei ollenkaan paha siis!

"Mutta Peter, pieni hahmo Manhattanin mitättömässä kolkassa, joutuu antamaan anteeksi itselleen, hänen täytyy itse musertaa itsensä, koska kukaan ei näytä tekevän sitä hänen puolestaan. Hänen päänsä yläpuolella ei ole lapikselle maalattuja lehtikultatähtiä, vain poikkeuksellisen viileän huhtikuisen iltapäivän harmaus. Kukaan ei valaisi häntä pronssiin. Hän on niin kuin kaikki lukemattomat ihmiset, joita ei muisteta, odottaa kohteliaasti junaa jota ei todennäköisesti koskaan tule."

Toisaalta kirja ja teksti tuntuivat kuitenkin jotenkin kliinisen viileiltä, kauniilta vain päältä, tyhjiltä sisältä - erityisesti päähenkilö Peterin sielunelämän osalta. Ehkä se on tarkoituskin: tällaistahan on myös Peterin elämä, joka kyllä on täynnä glamouria, kalliita taideteoksia ja vuosikertaviinejä, mutta mitään todellista hänen elämästään on turha etsiä. Jos koko elämä on pelkkiä beigen eri sävyjä, eikö tekstinkin pidä silloin tuntua juuri siltä? Jos Illan tullen olisi tullut hiukan lähemmäs, karistanut pikkuisen tuota etäisyyttään, olisi lukukokemus ollut lähellä täydellistä; nyt arvosanaksi voi antaa vahvan hyvän.



Lue Michael Cunninghamilta myös:
Tunnit

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti