maanantai 12. maaliskuuta 2012

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit (2010)
Otava, 157 sivua.


Ensin pitää tehdä todella häpeällinen tunnustus: en ollut ennen lukenut tätä serkkuni novellikokoelmaa, vaikka se on ilmestynyt jo puolitoista vuotta sitten ja kirja löytyy muun muassa vanhempieni kirjahyllystä. Sitten jotain positiivista: viime viikolla Eevan kirja osui käteen kirjastossa, ja koska poika R veteli sikeitä vaunuissa, aloitin lukemisen saman tien siellä. Pakko myöntää, että tunsin aikamoisia häpeän pistoksia huomatessani, kuinka hyvä kirja olikaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Keltaiset tyypit koostuu yhteensä kahdeksasta erimittaisesta novellista, jotka kaikki kertovat oman tarinansa, oman hetkensä. Tekstit ovat tavallaan irrallisia ja tavallaan taas eivät: kuten takakansikin määrittelee, kaikki "novellien henkilöt ovat polvillaan, osa pakotettuina, osa omasta tahdostaan". Novellien päähenkilöiksi on valikoitunut monipuolinen joukko hehkilöitä nuoresta jäätelömyyjästä ryhmäterapiassa käyvän pojan kautta siskonsa itsemurhaa surevaan eläkeläisnaiseen. Novelleiden henkilöille maailma ikkunan takana ei aina ole sitä, miksi sen kuvitteli eivätkä kaikki aina toivokaan pelkkää hyvää. Keltaiset tyypit ei kuitenkaan sorru loputtomaan synkistelyyn, vaikkeivät tekstit mitään ylettömän iloisia olekaan. Vaikka maailma voi joskus olla musta, on mustastakin useita eri sävyjä. Oma suosikkini kirjan novelleista oli Lonkerot, joka piti lukea  kahteen kertaan.

"Käsi nouse reittä pitkin. Sinä olet pelkkää punaista, pelkkää punaista vain ja selässäsi ei kangasta ollenkaan. Kuka sinut puki näin pieneen mekkoon. Mitä ne ajattelivat kun pukivat sinut niin, näin vähiin vaatteisiin. Tiesivätko ne, että minä olen täällä ja minä olen niin kuin jumala: niiltä, joilla vain vähän on, minä otan senkin vähän pois."

Lopulta Keltaiset tyypit tuli luettua muutamassa päivässä, joskin korkeintaan pari novellia kerrallaan. Kirjan lukemisen jälkeen olo oli tyhjä, ja olisi ollut kiva, jos teksteistä olisi voinut jutella jonkun kanssa, käydä niitä läpi, analysoida oikein kunnolla. (Toim. huom. muutaman novellin jälkeen olikin heti sellainen fiilis, että jos nyt opettaisin äikkää lukiossa tai aikuisopistossa, niin tässäpä olisi loistavia tekstejä tunneilla käsiteltäviksi!)

Vaikuttava. Pysäyttävä. Puhutteleva. Erilainen. Ei voi muuta kuin tuntea häpeää, ettei ollut tullut luettua aiemmin. Suosittelen Keltaisia tyyppejä lämpimästi kaikille, myös niille, joille novellien lukeminen on vähän vieraampaa. Nyt keväällä ilmestyvän Eevan esikoisromaanin Syvä pää lupaankin sitten lukea ihan tuoreeltaan, enkä missään nimessä pelkän sukulaisuuden vuoksi!

" - Minulla on, Heino aloitti mutta äänen murtuessa lause katkesi.
  - Kaikki mitä tarvitsen, jatkoin. - Sano se.
  - Minulla on kaikki mitä tarvitsen.
  - Kaikki mitä tarvitsen, minulle annetaan.
  - Kaikki mitä tarvitsen, minulle annetaan.

Jossain kaukana sireenit soivat jo."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti