tiistai 6. maaliskuuta 2012

Camilla Läckberg: Saarnaaja

Camilla Läckberg: Saarnaaja (Predikanten, 2004)
Schildts, 366 sivua.


Läckbergiä, Läckbergiä, Läckbergiä. Mutta minkäs teet, sillä vihdoin olen löytänyt uuden kestosuosikkidekkaristin Mary Higgins Clarken rinnalle! Tosin Maryn voittanutta ei kevyiden dekkareiden saralla ole, mutta kuitenkin.

Tällä kertaa Läckbergin tuotannosta olikin siis vuorossa Saarnaaja, joka muiden Läckbergin kirjojen tavoin sijoittuu Fjällbackan  pikkukylään. Tapahtumat alkavat, kun nuori saksalaistyttö löytyy murhattuna ja raiskattuna metsästä. Kun ruumista sitten lähdetään siirtämään, selviää, että sen alle on haudattu kaksi muutakin ruumista. Pian paljastuu, että ruumiit kuuluvat kahdelle vuosia sitten kadonneelle tytölle, joiden kohtalo on seitsemänkymmentäluvun lopusta asti puhuttanut kyläläisiä. Saksalaistytön ruumiin vammat täsmäävät vanhojen ruumiiden vammojen kanssa ja näyttää siltä, että kaikkia kolmea naista on kidutettu sadistisen julmasti päivien ajan - ja samalla tavalla.

"Pimeys ja kipu häivyttivät ajan unettomksi horrokseksi. Päivä tai yö, elossa tai kuolleena, millään ei ollut mitään väliä. Edes ylhäältä kantautuvat askeleet, tietoisuus lähestyvästä pahuudesta, ei päästänyt todellisuutta tunkeutumaan hänen pimeään pesäänsä. Katkeavien luiden rusahtelu sekoittui jonkun tuskaisaan huutoon. Ehkä se oli hänen huutoaan. Hän ei tiennyt varmasti." 

Kuolemat tuntuvat kiittyvän tavalla tai toisella Hultin saarnaajaperheeseen. Vuosikymmeniä sitten perheen karsimaattinen isoisä Ephraim Hult kiersi lähialueita saarnaten ja parantaen sairaita kahden ihmeisiin pystyneen poikansa kanssa; nyt samaa julistustyötä jatkaa pojanpoika Jacob. Perheen ympärille tuntuu kuitenkin kietoituvan jotain synkkää ja pimeää, joka paistaa kiillotettujen kulissien lomasta. Kun sitten toinen nuori tyttö katoaa, tietää konstaapeli Patrik Hedström, että hänellä on vain muutama päivä aikaa selvittää murhaaja, jos hän haluaa löytää tytön elävänä.

Kuten muutkin kaksi lukemaani Läckbergiä myös Saarnaaja sitoo yhteen menneen ja nykyisen tarinan. Pakko kuitenkin todeta, ettei toteutus tällä kertaa ole yhtä vahva kuin mitä se oli esimerkiksi Merenneidossa ja että vanha tarina jää kerronnan osalta nyt vähän irralliseksi ja turhaksi. Nykyajan tarina on kuitenkin jännittävä ja saa taas lukijan pauloihinsa kuten hyvän dekkarin kuuluukin. Ei ehkä mitään elämää suurempaa kirjallisuutta, mutta laadukasta viihdettä kylläkin. Tosin dekkareiden ystäville ja niihin vasta ensimmäisiä kertoja tutustuville suosittelen ennemminkin Läckbergin uusinta suomennosta Merenneitoa, joka ainakin allekirjoittaneen mielestä on jännityskirjojen aatelia.

"Pimeydessä miehestä oli tullut kaikki mitä hänellä oli. Mies ei ollut lausunut yhtään sanaa, mutta hän yritti kuvitella miltä miehen ääni voisi kuulostaa. Isälliseltä, lämpimältä. Mutta kun tuska alkoi, hän vihasi miestä. Niin paljon että olisi voinut tappaa tämän. Jos vain olisi pystynyt."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti