maanantai 19. maaliskuuta 2012

Anja Snellman: Rakkauden maanosat


"Minä olen surullinen, Sateenkaari kuiskaa Jymyuutiselle.
    Minä olen surullinen, Sateenkaari sanoo kovemmalla äänellä, västäräkit ovat muuttaneet takaisin Aasiaan.
    Jymyuutinen pomppaa sohvalla puoli metriä ilmaan, muttei Sateenkaaren ilmoitusasian vuoksi vaan siksi että Brasilia tai Kreikka tai Argentiina teki huikean maalin.
    Minä olen surullinen, Sateenkaari kuiskaa.
    Ssst, nyt se tulee hidastettuna, Jymyuutinen sanoo."

Anja Snellman: Rakkauden maanosat (2005)
Otava, 149 sivua.


Mummolareissulla kirjahyllystä käteen pomppasi ensimmäisenä Anja Snellmanin Rakkauden maanosat. Ei mikään varsinainen uusi tuttavuus vaan kirja, jonka olin lukenut jo aiemmin ja josta halusin tarkistaa, vieläkö se upposi. No, vielä.

Oikeastaan Rakkauden maanosista on vähän hankala kirjoittaa perinteistä kirja-arviota tai juonikuvausta ilman, että koko kirja alkaa kuulostaa lattealta. Eräällä tapaa kirja on tarina Oonan ja Alexin rakkaudesta - ja sitten taas ei. Sillä oli kyseessä Oona ja Alex tai ketkä tahansa, niin rakkaus kulkee aina maanosasta toiseen, samassa järjestyksessä, vain matkan kesto ja päämäärä vaihtuvat. Alussa on kuitenkin aina hiipivien varjojen, eksoottisten makujen ja silmittömän hullaannuksen Aasia, sen jälkeen ensimmäisten hampaiden, vauvantuoksun ja satunnaisten taskujentonkimisten Australia, josta päädytään uusien töiden, kumisaapasrivien ja oman tilan kaipuun Amerikkaan. Ja koska kaikki ei aina pääty hyvin, on myös kuivien kausien, yksinäisten öiden  ja tavanomaisuuden pelon Afrikka sekä pieni Grönlanti, joka lievittää pudotusta lopulliselle Antarktikselle, jossa käydään yöllisiä keskusteluja, heitetään tavaroita seinään, jätetään vihkisormus yöpöydälle.

"Issaaria, Ormakki ja Umarlia puuttuvat, Oona sanoi eräänä iltapäivänä kun valo näytti erityisen pihkaiselta sälekahtimien välistä ja ohikulkijoiden kengät kopisivat terävästi soraista asvalttia vasten.
     Mitä, Alex havahtuu kysymään, vaalea tukka pörrössä, silmiään räpytellen.
     Pitäisi olla enemmän maanosia, Oona totesi. Vain kahdeksan on tylsää."

Niille, jotka ovat ennen lukeneet jotain muuta Anja Snellmanilta, voi sanoa, että Rakkauden maanosat on jotain ihan erilaista: Rakkauden maanosat on ennemminkin tunnelmia ja kuvauksia kuin juonta ja kerrontaa, kepeä ja kaunis ennemminkin kuin ravisuttava tai järkyttävä. Joku voisi luonnehtia kirjaa surulliseksi, sillä myös Oonan ja Alexin vuosisadan rakkaustarina päätyy lopulta kuumien maanosien sijaan hyytävälle Antraktiselle. Ja niin, ehkä kerronnassa onkin mukana ripaus melankoliaa. Toisaalta itse olen kyllä sitä mieltä, ettei vaikuttavaa kirjaa voi kirjoittaa pelkästä ilosta ja auringonpaisteesta.

Muutamia muita arvioita luettuani alkoi tuntua, että olen ainoa, joka piti kirjasta eikä nähnyt sitä pelkkänä kirjailijan heppoisena välityönä. Ja kyllä, olen lukenut myös muuta Snellmania (ja Kaurasta) ja tykännyt kovasti - niin kuin myös tästä. Muihin Snellmaneihin Rakkauden maanosia ei mielestäni edes kannata verrata, sillä kirja poikkeaa siitä niin paljon.

Rakkauden maanosat on hyvällä tavalla kevyt, kauniisti kirjoitettu kertomus rakkaudesta ja sen kuolemasta, jonka jälkeen on mielenkiintoista pohtia, missäpäin maailmaa sitä itse tällä hetkellä seilaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti