torstai 26. huhtikuuta 2012

Emma Donoghue: Huone

""Minä toin sinut tähän huoneeseen. En tarkoituksella mutta toin kuitenkin, enkä ole milloinkaan toivonut, etten olisi tuonut."
   Minä tuijotan häntä ja hän minua.
   "Minä toin sinut tänne ja tänä iltana minä järjestän sinut ulos täältä."
   "Hyvä on."
   Puhun hiljaa mutta Äiti kuulee. Hän nyökkää.
   "Ja sinä pääset ulos sillä puhalluspumpulla. Me päästään täältä yksi kerrallaan mutta molemmat."
   Äiti nyökkää taas. "Mutta vain sinulla on väliä. Vain sinulla."" 

Emma Donoghue: Huone (Room, 2010)
Tammi, 325 sivua.


Joku suositteli minulle Emma Donoghuen Huonetta, en vain enää muista kuka. Kiitos siitä kuitenkin. Olipa ehdottomasti tähän mennessä vuoden paras kirja ja vaikuttava lukuelämys muutenkin.

Huone kertoo viisivuotiastaa Jackista ja tämän äidistä. Äidin ja pojan päivät täyttyvät mielikuvitusleikeistä, juoksukilpailuista, lukuhetkistä, päivittäisistä runtiineista ja läheisyydestä - vankeudessa. Jackille Huone on koti, mutta Äidille se on vankila, paikka johon sieppaaja hänet seitsemän vuotta sitten telkesi.

"Lamppu syttyy naps, se säikäyttää minut. En pelkää pimeää mutta en tykkää siitä että se yllättää. Käyn makuulle Viltin alle ja odotan.
   Kun Vanha Kehno naristaa Sänkyä minä kuuntelen ja lasken yhä uudelleen viiteen sormilla, tänä iltana Sänky narahtaa 217 kertaa. Minun on aina pakko laskea kunnes Vanha Kehno päästää huohotusäänensä ja lopettaa. En tiedä miten kävisi ellen laskisi koska lasken aina.
   Entäs ne yöt, joina minä nukun?
   En tiedä, ehkä Äiti laskee puolestani.
   217:n jälkeen on aivan hiljaista."

Huoneesta tekee omanlaisensa nimenomaan se, että kirjan kertoja on viisivuotias Jack. Koko elämänsä Jack on viettänyt Huoneessa, ja hänen maailmansa koostuu sen yhdestätoista neliömetristä. Vain hän ja Äiti ova todellisia - ja ehkä myös äidin sieppaaja Vanha Kehno, joka käy öisin, silloin kun Äiti on käskenyt Jackin piiloon Vaatekomeroon. Televisiosta Jack on nähnyt myös muita ihmisiä, mutta eihän heitä oikeasti voi olla olemassa. Entä miten pelottava voikaan olla meluinen ja värikäs Ulkopuoli, jos on viettänyt koko elämänsä neljän seinän vankina?  Ja kuinka monta kertaa omat hampaansa joutuu mielessään laskemaan, jotta uskaltaa yrittää paeta?

Huone imaisee mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta ja lapsen näkökulma tuo siihen oman värinsä. Kaikkea ei voi ymmärtää, kuten äidin masennuskausia, mutta toisissa asioissa Jack on paljon aikuisia tarkkaavaisempi. Kirjan lapsikertoja vaikuttaa uskottavalta, sympaattiselta ja helposti samaistuttavalta. Aikuisten ääni tulee kirjassa esille dialogeissa, mikä selvittää tapahtumia ja Jackin havaintoja.

"Menen tosi lähelle ja kuuntelen niin kauan että kuulen Äidin hengityksen. Olen vain parin sentin päässä, tukkani koskee Äidin nenään ja hän nostaa käden kasvoille. Niinpä astun taakse.
   En mene kylpyyn yksin, puen vaatteet päälle pesemättä.
   Kuluu hirveän paljon tunteja, monta sataa.
   Äiti nousee pissalle mutta ei puhu eikä hänen kasvoillaan ole mitään ilmettä. Panin jo lasin vettä Sängyn viereen valmiiksi mutta hän vain menee takaisin Täkin alle."

Ahdistava tai synkkä Huone ei ole missään vaiheessa, vaikka aihe muuta voisi antaa olettaakin; itse asiassa Donoghuen kirja on - uskokaa tai älkää - varsin valoisa selviytymistarina. Vankeutta ja kidnappausta keskeisemmässä roolissa kirjassa onkin äidinrakkaus, joka kannattelee pimeyden keskellä niin Jackiä kuin hänen äitiäänkin. Vaikka Jackin isä onkin äidin kidnappaaja, ei Äiti missään vaiheessa, ei milloinkaan, näe Jackissä muita kuin itsensä. Ainakin minua tämän käsittämätömmän suuri rakkaus kyllä liikutti. Vaikka elinympäristö ja -olosuhteet ovat millaiset, on silti mahdollista selvitä.

Nyt mars kirjastoon. Oikeasti. Jos luet vuodessa yhden kirjan, tämä voi hyvin olla juuri se yksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti