sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Nobody's perfect.

Mikä helpotus, VIHDOINKIN. Siis minulle paikka, joka sopii paremmin kuin Kaksplussan sivut. Vuoden mutsin blogiin pääsee tästä, ja kirjaakin selailin innoissani jo eilen kirjamessuilla. Ehkäpä rakas mieheni yllättää minut sillä toukokuun toisena sunnuntaina ;).

Mikä helpotus tietää, etten ole yksin, vaikka 
... syötän lapselleni purkkiruokaa enkä edes tunne (suurta) häpeää siitä, etten kokkaa (luomu)soseita itse...
... en kantoliinaile, kestovaippaile, kierrätä saati pelasta maailmaa muullakaan tavalla...
... katselen työpaikkailmoituksia, jopa vastaan niihin, ja taistelen päiväkotipaikasta kynsin hampain...
... arvot olivat kohdallaan jo ennen lapsen syntymää ja nautin edelleen asioista kuten viinilasillinen, ulkona syöminen, juhliminen, aikuisten kesken juttelu ja shoppailu (myös itselle!)...
...muistan edelleen raskausajan vaivat ja synnytyksen enkä todellakaan kaipaa isoa mahaa saati hehkuta synnytyskokemustani tai imetyksen ihanuutta...
... enkä ikinä halua olla niitä äitejä, jotka linkittävät Facebookiin jokaisen löytämänsä lapsiin ja niiden kasvatukseen liittyvän uutisen ja moralisoivat kommenteissaan toisten valintoja.

Sen verran joudun kyllä joustamaan, että tähän loppuun on pakko laittaa lause "mutta on tämä niin palkitsevaa." Siis ihan pakko. Etten saa kimppuuni superäitipataljoonaa tai selkääni kiviryöppyä. Sillä on minulla vallan mainion ihana pikkuinen, joskin jo aika iso, poika.

Tosin lausetta "silti päivääkään en vaihtaisi pois" en edes minä lähde toitottamaan, sillä kyllä vaihtaisin pois useammankin alkuaikojen itkuväsymyskiukku-tulkaa-joku-meille-siivoamaan-koska-olen-nukkunut-viime-yönä-vain-kaksi-tuntia -päivän.

2 kommenttia:

  1. Tiedän niin ton tunteen. Lapseni on toivottu ja rakastettu mutta en missään nimessä kaipaa alkuaikoja. Vahingoniloisena katson kun lähipiiriin syntyy uusia vauvoja sillä tiedän mikä heillä on edessä :D
    Ja saati sitten kun kerron että kolmannesta kuukaudesta eteenpäin olen ollut korvikemutsi, tosin en omasta valinnastani. Härttinen mikä möly siitä syntyy :D

    VastaaPoista
  2. Sama. En todellakaan nyyhki alkuaikojen perään, vaan nautin siitä, että meillä on nyt taapero, jonka kanssa voi olla ja touhuta ihan kunnolla. Ja mitä luksusta, kun itkun syynkin yleensä tietää: meillä se on yleensä äiti-kaaduin-itkua, äitä-olen-väsynyt-itkua tai äiti-olisin-halunnut-räplätä-läppäriä-itkua. Voi sitä luksusta, kun lapsi jossain vaiheessa oppii itse sanomaan, mikä on vikana!

    Toki onhan niitäkin äitejä, jotka ovat ensimmäiseten kuukausien aikana tehneet vauvan hoidon ohella töitä, kirjoittanet väikkärin ja juosseet siinä sivussa vielä maratoninkin. Samoin on niitä, joilla mummot ja sisarukset asuvat naapurissa ja ovat aina viiden minuutin päässä. Itse en valitettavasti kuulu kumpaankaan kategoriaan.

    Imetyksen osalta tuntuu, ettei ikinä voi tehdä TÄYDELLISEN oikein: itse olen puolestani alkanut viime kuukausien aikana saada osakseni ihmetteleviä katseita ja kulmien kohotuksia, kun VIELÄ imetän, vaikka lapsikin on "jo hei 10 kuukautta!". Viimeisen kymmenen kuukauden aikana olenkin itse oppinut ainakin sen, etten ikinäikinäikinä kommentoi - saatika moralisoi - toisten imetystä tai sen puuttumista millään tavalla.

    VastaaPoista