lauantai 7. huhtikuuta 2012

Eeva Rohas: Syvä pää

"Häpeä laukkaa takaisin. Ei, älä tule, tyttö sanoo sille. Sinua en tahdo. Mutta häpeä tulee silti, niin kovaa, että kavioiden kopse tuntuu rinnassa asti."

Eeva Rohas: Syvä pää 
Otava, 240 sivua.


Ensin pitää kertoa taustat: lainasin kirjastosta Kjell Westön  Missä kuljimme kerran -kirjan joskus maaliskuun alussa, mutta kirja etenee HIIIIIITAAAAASTI, ja samalla kun olen tuskaillut Westön kanssa muutaman sivun päivävauhdilla (haluan siitä merkinnän 100 kirjaa jotka pitää lukea ennen kuolemaa -listalle!), luin Eevan esikoisromaanin Syvä pää kolmessa illassa. Kovassa seurassa ollaan siis.

Syvä pää kertoo limittäin kolmea tarinaa: Susannen, Janin ja Fannyn. Susanne on kolmekymppinen nainen, joka on vaihtanut kirjallisuuden yliopisto-opintonsa siivoukseen eikä vielä ole päässyt vanhempiensa alakertaa pidemmälle. Sen sijaan että etsisi itselleen ihmissuhteen ja rakentaisi elämäänsä kuten ikätoverinsa, Susanne tilaa netistä reborn-nuken, jota hoitaa kuin oikeaa vauvaa. 

"Susanne yrittää saada kysymykset mielestään. Menen vain hotellille. Asetun kassan taakse. Annan lasten tulla luokseni. Täytän niiden kourat makeisilla., teen työni hyvin. Minusta pidetään. Kukaan ei muista mitään erityistä, sillä ei ole ketään, joka edes voisi muistaa.
     Minä selviydyn, hän vakuuttaa mielessään katsoessaan poispäin raahustavaa hahmoa, jonka paljaalle päälaelle aurinko palauttaa sädekehän."

Toisaalla Jyväskylässä omaa elämäänsä elävät Jan ja Fanny, isä ja tytär. Fanny on lahjakas uimarilupaus, jonka rakas harrastus kuitenkin päättyy nöyryytykseen. Oma taakkansa kannettavanaan on myös Fannyn isällä Janilla, jota vaimon kolmentoista vuoden takainen kuolema edelleen painaa. Lopulta saatuma vie kolmikon samalle lomasaarelle Kreikkaan, jossa heidän tiensä kohtaavat kohtalokkaalla tavalla.

Syvä pää on toisaalta draama, toisaalta trilleriä. Tapahtumien vauhti kiihtyy kirjan edetessä, ja teksti vangitsee otteeseensa heti ensimetreillä. Vaikka kirjan haluaisi lukea heti loppuun, kasvaa kirjan edetessä kuitenkin myös tunne siitä, että jossain nurkan takana odottaa katastrofi, ettei kaikki voi mitenkään päättyä hyvin. Henkilöhahmot rakentuvat sivu sivulta yhä todentuntusemmiksi, mutta jättävät myös lukijalle tulkinnanvaraa - jokaiseen hahmoon on helppo samaistua. 

"Valkea iho kuin ylivalottunessa kuvassa. Korjaisitko sen jos voisit, kuva kysyy, vai pidätkö tästäkin virheestä? Niin kuin murtumasta, jonka päätit saada luutumaan, koska sinun oli siihen pystyttävä. Koska olet sellaisessa hyvä. Etsit kaikki rikkinäiset kohdat ja yritit korjata pala palalta kuin lasimaljan, jotta sen voisi taas täyttää. Hyvää jälkeä, totesit lopuksi, ei yhtään arvaisi, että vielä hetki sitten se ei pystynyt pitämään mitään sisällään. Viilsi sormet haavoille. Sellainen ihminen, jota pitäisi ymmärtää vain katsoa ja jonka lähelle siksi on päästävä."

Kirjan loppu on avoin, ja se pakottaa lukijan rakentamaan omat tulkintansa. Päättyykö kaikki hyvin? Entä kenelle? Kuka lopulta ansaistee onnellisen lopun ja onko se ylipäätään kaikille mahdollista? Jollain tavalla olo oli kirjan jälkeen vähän tyhjä - mutta hyvällä tavalla. Vaikuttava kirja, jota voi suositella ihan kaikille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti