lauantai 26. toukokuuta 2012

Han grät som ett barn eller var det vindarnas sus.

Uskomatonta. Vuosi on kulunut siitä, kun kolmen aikaan aamuyöstä, neljän tunnin yksinäisen kärvistelyn jälkeen, herätin tulevan isin, joka hyppäsi ylös sängystä ja tokaisi, että "Jeppistä, lähdetääs synnyttämään." Enpä olisi siinä seiniä pitkin raahautuessani uskonut, että vielä kahdenkymmenen tunnin kuluttua kiroan yhtenä kappaleena ja ponnistan samalla, kun taustalla soi radiosta Pojun "Poika saunoo". Onneksi en. Tänään, kun tuosta elämäni hirveimmästä vuorokaudesta on kulunut vuosi, juhlitaan meillä poika R:n ensimmäisiä syntymäpäiviä.

Ehkä useimmin kuultu kommentti ennen poika R:n syntymää oli, että "se ensimmäinen vuosi menee niiiiiin nopeasti ohi" ja "itse vain nautin vauvantuoksusta ja katselin nukkuvaa vauvaa tuntitolkulla - kuten varmaan sinäkin". Kukaan kokeneempi ei vaan sattunut mainitsemaan, että edessä on helposti koko elämän rankin vuosi. Että alkuaikojen väsymystä on paljon pahempaa kuin se, jos olisi juhlinut nukkumatta viikon putkeen. Että vauvan kanssa ollaan tosiaan ihan yksin, tai kaksin, eikä hoitovastuuta voi antaa kenellekään muulle, jos sekä äitiä että isiä väsyttää samaan aikaan.

Jos jotain tämän vuoden aikana olen oppinut niin sen, että olen keskinkertainen, epätäydellinen äiti. Korkeintaan. En osaa tehdä erimuotoisia täytekakkuja marsipaanista, jaksa kokata luomusoseita ja pinnakin palaa liian usein - hyvä kun selvisin hengissä vauvavuodesta. En missään vaiheessa hehkunut äitiyden onnea kilometrien päähän - jos maitotahroja vaatteissa tai mustia silmänalusia ei lasketa hehkuksi - saatikka jaksanut koko aikaa nauttia mistään vauvantuoksusta. Välillä tuntui, että olen ainoa, joka ei näihin pystynyt: naistenlehtien äidit ja kaverit kun tuntuivat selviävän mistä vaan ja vielä hehkuvan siinä sivussa.

Siinä missä monet muut haikailevat vauva-aikojen perään, minä kyllä rehellisesti huokaisen helpotuksesta, kun saan juosta villin taaperon perässä. Selvittiin!  Pienestä kääröstä on tullut aika mainio pieni persoona, jolla on kova vauhti, kimeä ja kova ääni ja hymy herkässä ja joka ymmärtää jo juosta äitiä karkuun kuullessaan "POIS SIELTÄ KAKTUKSEN LUOTA!!!!" -huudon.

Ja jos itse olen huomannut olevani keskinkertainen äiti, niin viimeisen vuoden aikana on onneksi myös selvinnyt, että herra T on maailman paras, kärsivällinen ja lämmin isä. Ehkä me täydennetään toisiamme siis aika hyvin.

5 kommenttia:

  1. Paljon onnea ihanalle poika R:lle! <3

    Ja paljon onnea myös ihanalle äidille joka selvisi hienosti ensimmäisestä vuodesta! <3

    Älä arvioi omaa äitiyttäsi, täydellisiä ei ole olemassakaan :)

    VastaaPoista
  2. Paljon onnea 1 vuotiaalle <3
    ...Ajan on pakko kullata muistot, mutta kieltämättä toisen lapsen kanssa nuo jotkin mainitsemasi asiat eivät enää uutuuttaan järkyttäneet.. :)

    VastaaPoista
  3. Kiitokset onnitteluista! Kyllä meillä onkin aika mainio poika.

    VastaaPoista
  4. Onnea, onnea pienelle taaperolle! Hienosti olet selvinnyt ensimmäisestä vuodesta<3 Juuri sinä olet paras äiti pojallesi!!
    Teillä taitaa olla samanlainen vili-vilperi siellä, kuin meillä täällä.. Kuulosti niiiiin tutulta tuo POIS SIELTÄ KAKTUKSEN LUOTA!!!;D

    VastaaPoista
  5. No on kyllä! Olohuoneen kynttilät ja kaikki särkyvä on jo siirretty piiloon, mutta kaktuksista en ole VIELÄ suostunut luopumaan.

    VastaaPoista