tiistai 15. toukokuuta 2012

Donna Leon: Unelmien tyttö

Donna Leon: Unelmien tyttö (The girl of his dreams, 2008)
Otava, 286 sivua.


"Brunetti päästi silkin, mutta jäi ystävänsä vierelle nappaamaan kiinni, jos tämä liukastuisi meriheinässä. Vianello kumartui eteenpäin, työnsi molemmat kätensä ruumiin alle, ja nosti sen vedestä. Pitkä roikkuva kangaskaistale kietoutui Vianellon housunlahkeiden ympärille. Hän otti ruumis sylissään askelen ylemmäs ja nousi sitten vettä valuen kivetykselle.
    Päästyään kuivalle maalle Vianello polvistui, ensin yhdelle polvelle ja sitten molemmille, ja laski ruumiin eteensä kiveykselle. Hame kuoriutui irti hänen sääristään ja valahti tytön ruumiille. Toisessa jalassa oli halpa vaaleanpunainen muovisandaali, toinen oli paljas, mutta Brunetti näki ihossa vaaleat raidat siinä kohden, missä remmit olivat suojanneet sitä auringolta. Tytön villatakki oli napitettu ylös asti, mutta sen suomalle lämmölle ei enää ollut tarvetta."

Venetsialainen komisario Guido Brunetti saa tutkittavakseen nuoren romanitytön kuoleman, kun kuvankaunis tyttö löytyy hukkuneena kaupungin kanaaleista. Rikostutkinta johtaa Brunettin Venetsian laitamilla sijaitsevalle romanileirille, jonka asukkaiden vihamielisyys ja karu selviytymistaistelu törmäävät kaupungin eliitin elämään kohtalokkain seurauksin.

Jostain syystä Unelmien tyttö ei iskenyt sitten yhtään. Kirja lähti liikkeelle todella verkkaisesti ja takakannessa mainostettuun rikokseenkin päästiin vasta reilun sadan sivun jälkeen. Sitä ennen keskityttiin lähinnä Brunettin perheen ruokahetkiin ja vanhan perheystävän, papin, ongelmaan, joka osoittautui pääjuonen kannalta täysin merkityksettömäksi. Myöskään kehutut Venetsia-kuvaukset eivät uponneet ainakaan minuun, vaikka kroonisesta matkakuumeesta kärsivänä olisinkin ollut niille helppo saalis. Ja mikä pahinta: varsinainen rikos ei sekään innostanut ja loppu aivan lässähti käsiin.

Ilmeisesti kirjan idea oli perinteisen rikoksen selvittelyn ohella herättää yhteiskunnallista keskustelua vähäosaisten ja valtaväestön suhteesta ja pureutua siinä sivussa myös uskonkysymyksiin. Ehkä alle 300-sivuisessa kirjassa olisi kuitenkin kannattanut keskittyä yhteen asiaan: nyt sekä rikos että kirjan syvällisemmät puolet tuntuivat todella pintapuolisilta raapaisuilta.

Leonin puolustukseksi pitää sanoa, että kuulemani mukaan hänellä on myös Unelmien tyttöä parempia dekkareita. Tämä kirja tosin jätti suuhun niin valjun maun, että näihin muihin kirjoihin tuskin ihan heti edes tartun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti