torstai 7. kesäkuuta 2012

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin (We need to talk about Kevin, 2003)
Avain, 544 sivua.

"Meidän poikamme. Josta ei voi kertoa useita lyhyitä tarinoita vaan ainoastaan yhden pitkän. Ja vaikka tarinankertojilla on tietenkin tapana aloittaa juttunsa alusta, minä en aio tehdä niin. Minä menen kauemmaksi. Monien tarinoiden loppu määräytyy jo ennen kuin ne alkavat."

Sinä torstaina Kevin heräsi tavallista aiemmin, mutta käyttäytyi isälleen räjähtämistä lukuun ottamatta samoin kuin minä tahansa muuna torstaina. Aamutoimet, pukeutuminen, aamupala keittiönpöydän ääressä. Koulukirjojen lisäksi hän oli pakannut kassiinsa varsijousen ja nuolia, missä siinäkään ei ollut mitään erityistä, olihan hänen määrä harjoitella jousiammuntaa koulun jälkeen. Aivan tavallinen torstai. Iltauutisten aikaan Kevinin nimi kirjoitettiin kuitenkin jo verenpunaisin kirjaimin.

'"Te ette ymmärrä", minä aloitin. Jatko oli vaikein uskollisuudenvala, jonka olen vannonut. "Tuo tuolla on minun poikani." Poliisin kasvot jähmettyivät. Tottuisin siihen ja myös siihen liikuttuneeseen "voi sinua raukkaa, mitä tässä oikein sanoisi" -ilmeeseen, joka tuntuisi aluksi vielä pahemmalta. Siinä vaiheessa en kuitenkaan ollut tottunut, ja kun kysyin, mitä oli tapahtunut, ymmärsin jo poliisin tuimasta katseesta, että olin syyllistynyt epäsuorasti johonkin hirveään rikokseen."

Evan 16-vuotias poika Kevin on päässyt kirkuviin otsikoihin tapettuaan varsijousella 7 lukionsa oppilasta, ruokala-apulaisen sekä äidinkielenopettajansa. Nyt Kevin istuu tuomiotaan nuorisovankilassa, ja Eva vierailee poikansa luona konemaisesti vierailupäivinä kahden viikon välein. Samalla hän purkaa tarinaansa miehelleen Franklinille, jolle kirjoittamissaan kirjeissä Eva käy läpi Kevin elämää ja omaa syyllisyyttään. Olisiko kaikki mennyt toisin, jos hän olisi halunnut lasta enemmän, halunnut perhettä enemmän, leikkinyt legoilla aidosti onnellisena? Tai rakastanut enemmän? Vai kumpuaako vihamielisyys sittenkin jostain syvemmältä ja voiko lapsi olla paha jo syntyessään?

Poikani Kevin tempaa mukaan heti alkumetreillä ja onnistuu vielä järkyttämää uudestaan lopussa. Se tosin täytyy tunnustaa, että kirjan alkuosa tuntui ainakin minusta välillä vähän epäuskottavalta. Siis vauva, joka huutaa pelkkää pahuuttaan, katsoo äitiään viha silmissä välkkyen ja jo parivuotiaani pystyy ilkeilemään laskelmoivasti ja suunnitelmallisesti. Oikeasti? Toisaalta kirja laittaa myös pohtimaan, olisiko pahuus sittenkin jossain määrin myös katsojan silmissä ja miten paljon siihen voikaan vaikuttaa. Kevinin pahuuden näkee vain Eva, Kevinin äiti, Franklin-isän silmissä Kevin on kuin kuka tahansa kepposteleva natiainen.

Poikani Kevin on kirja syyllisyydestä, anteeksiannosta, äitiydestä, rakkaudesta - ja pahuudesta. Mutta kumpi lopulta onkaan paha, Kevin vai Eva? Entä miten pitkälle äidinrakkaus kantaa?

Shriverin kirjaa on hehkutettu vähän joka puolella eikä yhtään suotta. Toki Poikani Kevin ei ollut mitään kevyttä kesälukemista, jonka voi laskea käsistään hymyillen: kirja jälkeen olo oli ennemminkin ahdistunut ja järkyttynyt - ja hyvä niin. Elokuvaversio pitää myös ehdottomasti nähdä heti, kun se dvd:lle tulee. Jotenkin veikkaan, ettei tätä pääse tiirailemaan vauvakinossa.

2 kommenttia:

  1. Luin tuon kirjan joskus talvella, eikä kyllä ollut helppo päästää käsistään! Taisi hujahtaa kolmessa päivässä. Elokuva oli niin ikään upea (erityisesti Tilda Swintonin roolisuoritus), mutta tuli sellainen olo, ettei siitä olisi varmaan tajunnut mitään, ellei olisi lukenut kirjaa etukäteen. Enihuu, suosittelen elokuvaa lämpimästi! Kirjan ahdistava tunnelma välittyy erinomaisesti. Kaiken kirjallisuuden ei (onneksi) aina tarvitse olla helposti nieltävää ja kivaa.

    VastaaPoista
  2. Mekin vuokrattiin elokuvaversio heti tuoreeltaan viime viikolla, ja vaikka se hieno olikin, niin ei kyllä vetänyt vertoja kirjalle. Ja sisäistäminen helpottui kyllä kovasti, kun oli lukenut kirjan: miehelle sai nyt selittää aika paljon taustoja ;).

    VastaaPoista