maanantai 23. heinäkuuta 2012

Eve Hietamies: Puolinainen

"Pelosta alkaa olla seuraa, sillä se on jo tuttu. Se on seissyt aina vieressä, kun Ilona on itkenyt vessanpöntöllä, se on aina ollut siinä, kun Ilona on tehnyt raskaustestiä. Sen kanssa hän on viettänyt enemmän aikaa kuin Iivarin, valvonut öitä, pyöritellyt ajatuksiaan, kävellyt sen kanssa hiljaisia katuja. Sille hän on aina puhunut ja se on aina kuunnellut."


Eve Hietamies: Puolinainen (2002)
Otava, 318 sivua.


Ilona ja Iivari ovat saaneet jo kaiken: vakituiset työpaikat, toimivan parisuhteen ja avioliiton, harrastukset, asuntolainan, hernekeittotorstait. Vain lapsi puuttuu. Ja miksei heillekin, kun kerran iltapäivälehdessä onnellista odotustaan hehkuvalle missille, siskolle ja tämän miehelle, melkein nelikymppiselle työkaverille - niin, melkein joka toiselle vastaantulijalle. Ilonan onnellista odotusta kestää kuitenkin joka kerta vain kuusi viikkoa, minkä jälkeen raskaus päättyy itkuun vessanpöntöllä. Onko kaikella oikeasti tarkotuksena ja se mikä ei tapa, se vahvistaa? Entä mitä sanotaan, kun neljäskin raskaus päättyy kuuden viikon jälkeen - viides kerta toden sanoo?

"Aamuneljältä Ilona soittaa sairaalan päivystykseen ja saa luvan ottaa kipulääkettä. Kone puristaa ulos mustaa hyytelöä ja jossakin niistä möykyistä on ne ilot ja huolet, pelot ja toiveet, joita iltaisin Iivarin kanssa tuli aina mietittyä. Että miten sen kanssa pärjää? Mistä tietää, mitä se itkee? Montako senttiä vettä on pantava kylpyammeeseen? Tuleekohan siitä tyttö vai poika ja isona palomies?"

Tyylin osalta Puolinainen kulkee pitkälti samoilla linjoilla aiemmin lukemani Yösyötön kanssa: kieli on helppolukuista ja kuvaukset kevyitä, mutteivät missään nimessä heppoisia. Puolinaisesta tosin puuttuu Yösyötölle ominainen pilke silmäkulmassa, ja siinä missä Yösyötössä muun muassa synnytyksen jälkeistä masennusta käsiteltiin huumorin avulla, on Puolinaisen sävel muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pelkästään mollia. Ja niin pitääkin: siinä, että itkee vessanpöntöllä samalla kun entinen missi esittelee vauvamahaansa lehdessä, ei ole mitään hauskaa. Puolinaisen suru tuntui elämänmakuiselta, todelliselta, ja nappasi mukaansa ensisivuilta.

"Huonoina päivinä Ilona itkee jo matkalla töihin.
   Koska itku hallitsee elämää, on opittava ajoittamaan. Hoitamaan asioita itkujen välissä. Soitettava neuvolaan, ja peruutettava seuraava aika, soitettava terveyskeskuksen laboratorioon ja peruutettava seuraava aika, soitettava Kätilöopistolle ja peruutettava kaupungin tarjoamat kaksi ultraäänitutkimusta sekä röntgen. On soitettava yksityiselle lääkäriasemalle ja peruutettava lapsivesipunktio, soitettava sen jälkeen pankkiin ja peruttava lapsivesipunktioon pyydetty laina. Päivä päivältä itkut jalostuvat ja lopulta ne oppii nielemään. Itkemään kuivia kyyneleitä.
    Sillä elämä jatkaa kulkuaan."

Varoituksen sana: Puolinainen on lajissaan raskasta luettavaa, joten kevyempää kirjaa hakeville voin suositella mieluummin Yösyöttöä. Toisaalta Puolinaisen lukeminen voisi olla paikallaan etenkin niille, jotka tekevät lapsia, pohtivat kulloiseenkin rakoon sopivampaa sukupuolta ja laskevat samalla tarkasti, milloin tuo tekeminen tulisi äitiyspäivärahan kannalta mahdollisimman kannattavaksi. Elämä kun ei aina ole kaikille itsestäänselvyys.


Myös tätä voin suositella:
Eve Hietamies: Yösyöttö

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti