tiistai 3. heinäkuuta 2012

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

 "Se nainen Tukholmassa koetti kertoa hänelle, miten asiat menisivät. Mutta mitäpä se nainen olisi tiennyt? Ja mitä väliä sillä oli? Lääkärit halusivat tietää, mitä hän ajatteli. Mutta ei hänellä ollut ajatuksia, koska hän oli kuollut. Hän ei ollut enää olemassa. Häneltä kysyttiin, oliko hän ahdistunut ja peloissaan. Eivät ne lääkärit tienneet mitään. Kuinka hän voisi olla ahdistunut ja peloissaan? Miksi hän olisi, kun kaikkein kauhein asia oli jo tapahtunut? Ei hän ollut lainkaan peloissaan. Hän ei ollut kukaan, ei tuntenut mitään, koska kaikki oli ohi. "

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa (The kindness of your nature, 2011)
Gummerus, 322 sivua.


Vuosia sitten Marion Flint on paennut entistä elämäänsä, avioliittoaan ja tukahdutettuja muistojaan Uuteen-Seelantiin, yksinäiseen taloon meren rannalle. Talossaan ja rannallaan hän voi olla rauhassa, ja vielä vuosienkin jälkeen Marion on tarkoituksella yhteisönsä ulkopuolinen, outolintu. Marionin hiljainen elämä etenee totuttua rataansa päivästä toiseen, ja vasta keski-ikäisenä hän elää kuin vanhus, odottaen elämänsä jo pian loppuvan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Marionin elämään astuu pieni maoripoika Ika. Lievästi autistinen ja kaltoin kohdeltu Ika pakottaa Marion jälleen puuttumaan - niin Ikan elämään kuin omaansakin.

"Hänen kainaloissaan oli tummia ruhjeita, kuin joku olisi nostanut häntä kovakouraisesti. Ja ympäri kaulaa, kuin joku olisi yrittänyt kuristaa hänet. Kumarruin kääntämään hänet varovasti kyljelleen. Alaselässä, munuaisen kohdalla, oli suuri mustelma. Ja tuoreiden ruhjeiden vieressä oli himmeämpiä, vanhempia jälkiä.
     Olin nähnyt sellaisia jälkiä aiemminkin ja tiesin, etteivät ne olleet peräisin merestä. Eivätkä elvytysyritykseni liioin olleet syynä niihin. Ei, ne oli aiheuttanut aikuisen käsi, aikuisen jalka. Pientä vartaloa oli pahoinpidelty."

Kaikki hyvä sinussa sitoo yhteen kaksi tarinaa, nykyhetken Uudessa-Seelannissa ja Marionin omat kipeät lapsuusmuistot 60-luvun Ruotsissa. Näistä menneisyyden tapahtumat kiinnostavat selkeästi nykyhetkeä enemmän ja niitä odottaa nykyhetkestä lukiessa. Silti kirja ei liikuta niin paljon kuin luulisi. Ehkä syynä on kirjailijan valinta käyttää minäkertojaa, joka jostain syystä tekee tarinasta lievästi pinnallisen. Kirjan kaihoisa ja melankolinen tunnelma imaisee kuitenkin mukaansa eikä Olssonin kirjaa minäkertojaa lukuun ottamatta voi sen suuremmin haukkua. Kaunis, haikea kirja, jonka loppu onneksi antaa myös toivoa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti