maanantai 1. lokakuuta 2012

Camilla Läckberg: Perillinen

"He olivat kantaneet salaisuutta niin pitkään. Hän ja Britta. Jakaneet sen, työntäneet sen pois mielestään, sovittaneet tekonsa. Tai niin hän oli ainakin luullut. Mutta kun sairaus iski ja padot alkoivat murtua, hän oli selvännäköisyyden hetkellä ymmärtänyt ettei tehtyä voinut sovittaa. Että kohtalo tavoittaisi heidät ennemmin tai myöhemmin. He eivät voisi piileskellä loputtomiin. He eivät voisi juosta karkuun."


Camilla Läckberg: Perillinen (Tyskungen, 2007)
Schildts, 489 sivua. 


Fjällbackassa tapahtuu jälleen. Patrik on jäänyt rikoskomisarion töistään isyyslomalle, ja Erica on vaihtanut vaipparumban takaisin kirjoitustöihin. Kirjaprojektinsa ohella Erica paneutuu äitinsä historiaan ja sodanaikaiset päiväkirjat imaisevat mukaansa. Samaan aikaan Fjällbackan idyllisessä, mutta ah niin kovin turvattomassa pikkukylässä sattuu jälleen murha, kun eläköitynyt historianopettaja ja natsiasiantuntija löytyy kotoaan kallo murskana. Uusin murha tuntuu liittyvän kiinteästi Erican edesmenneeseen äitiin, jonka nuoruuden lähipiiriin opettaja kuului. Pian vuosikymmeniä peiteltyjen salaisuuksien, petosten ja valheiden on aika tulla esiin.

"Sitten hän oli nähnyt keskitysleirin. Hän muisti vieressään seisseen vangin, joka oli tönäisty kuoppaan, jota he kaivoivat. Nälän, hajun, nöyryytyksen. Kiväärintukin, joka oli iskenyt korvaan niin että  jokin korvan sisällä meni rikki. Kuolleen miehen, joka oli nojannut häneen bussissa matkalla Euroopan halki Ruotsiin. Hän oli taas siellä. Kuuli äänet, haistoi hajut ja tunsi vihan, joka oli kytenyt rinnassa silloinkin kun hän oli täysin voimaton ja keskittyi vain selviämään hengissä päivän kerrallaan."

Camilla Läckbergin dekkareista niin kiehtovia tekevät nimenomaan niiden henkilökuvaukset: yhteiskunnallisten ongelmien ja politiikan sijaan niissä keskitytään inhimillisiin ihmiskohtaloihin, motiiveihin, menneisyyden salaisuuksiin, tunteisiin, syihin ja seurauksiin. Juonen kehittyessä henkilöistä rakentuvat kuvat täydentyvät ja menneisyyden vaikutukset nykypäivään selviävät.

Läckbergit ovat kaikki toinen toistaan taidokkaampia murhamysteereitä - ja nimenomaan niitä. Ja viis tietyistä Pikkukylän Chick lit -piirteistä, jos tarinat toimivat. Perillinen on taas taattua Läckbergiä, jonka viitisensataa sivua kuluvat kovinkin nopeasti, vaikkei oikeasti olisi yhtää aikaa lukea. Se jos jokin on hyvän kirjan merkki.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti