keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras

"Ihmisen on mahdollista tulla keneksi tahansa, päättää olla joku muu. On mahdollista naida pohjoismaalainen ja muuttaa seudulle, jota ei tunne, saada pellavapäisiä lapsia joiden hipiä kantaa enää häivettä entisestä elämästä. On mahdollista kertoa elämästään sellainen tarina, jonka on valmis itse hyväksymään. Vaaleanpunaiset taivaat, hiekkatiet, valtamerilaivat. Posliiniastioiden sirpaleet."

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)
Otava, 299 sivua. 


Uusin Riikka Pulkkinen oli syksyn ehdoton måste, jota odotti kuin kuuta nousevaa. Vieras kotiutuikin meille uunituoreena, ja sen kimppuun iskin heti tilaisuuden tullen.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen Maria, uskonsa kanssa kamppaileva pappi, joka pakenee elämäänsä, läheisiään ja osin itseäänkin New Yorkiin. Sivujen edetessä käy ilmi, että Marialla on enemmänkin selvitettävää. On Yasmina, pieni tyttö, joka luoti uuden kotimaansa asukkaiden hyväntahtoisuuteen tummat silmät loistaen. Ja on äiti, joka aikoinaan saapui kylmään pohjoissuomalaiseen pikkukylään jättäen taakseen autiomaat ja suurkaupungin pilvenpiirtäjät. New Yorkissa Marian elämään astuu vielä Mélanie, joka kantaa omaa suruaan. Jokaista kirjan erillistä tarinaa yhdistää sama vierauden kokemus.

"Huusiko Yasmina apua? Aneliko hän, suomeksi vai omalla kielellään? Minun olisi pitänyt opettaa hänelle ei paljon aikaisemmin, muitakin kieltoja. Hän osasi nimetä eläimiä ja vuodenajan ilmiöitä. Kimmellys oli yksi hänen sanoistaan, mutta hän ei ehkä osannut huutaa: lopettakaa."

Vieras kuljettaa samanaikaisesti useampaa aikaa ja tarinaa, jotka kirjan edetessä liittyvät yhä kiinteämmin yhteen selventäen samalla toisiaan. Monen tarinan limittyminen toisiinsa tuo kovasti mieleen Pulkkisen aiemmat teokset - mutta tähän yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Vieras on selkeästi kielellisesti edeltäjiään kokeilevampi, paikoin enemmän runoa kuin romaania, ja samalla myös paljon filosofisempi. Ja niin, itse jäin ainakin kaipaamaan sitä jotain, mitä kahdessa edellisessä oli. Nyt tuntui, että itse tarina hukkui välillä kielellisiin kokeiluihin ja pohdiskeluun, ja Totta-kirjasta tuttu kaunis kieli oli useammin lähellä pelkkää sanahelinää. Vaikka vieraan monikerroksisuus ja tulkinnallisuus viehättivätkin, ajaudutaan pohdinnoissa ja kielikokeiluissa välillä liian syvälle.

Pidinkö? Kyllä. Suosittelenko? Kyllä. Ja jos vertailukohtana ei olisi ollut Totta, olisi Vieras aivan loistava kirja. Edeltäjiensä varjossa Vieras pääsee kuitenkin vain arvosanaan hyvä.

4 kommenttia:

  1. Tää pitää kyllä lukea! Mun piti muuten viime treffeillä palautella sulle pari kirjaa lisää ja yks nokkiskin. Mutta kannoin ne sitten mukanani kotiin ;) Well done!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ehtiihän tuota - onpahan taas syytä tavata joskus :)! Tämänkin saa minulta lainaan, kunhan se ensin ehtii pyörähtää Vantaalla pikkusiskon luettavana.

      Poista
  2. Tää Vieras oli minusta jopa parempi kuin Totta. Riikka Pulkkinen on minun ehdoton suosikkini. Mutta Raja oli ehkä vieläkin parempi.

    Tintti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä kirjoja ehdottomasti kaikki, mutta minun järjestykseni on kuitenkin Totta, Raja ja Vieras.

      Poista