sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Camilla Läckberg: Fyrvaktaren

"Plötsligt kändes inte vågorna runt dem så vilda längre. Hon längtade fortfarande tills hon skulle få känna fast mark under fötterna, men Gråskär hade redan förtrollat henne. Och gummans ord om Gastholmen förpassade hon långt bak i tankarna. Inget som var så vackert kunde dölja något ont."

Camilla Läckberg: Fyrvaktaren (2009; ilmeisesti ei vielä suomennettu)
Forum, 359 sivua.


Rakastuin täysin joulun jälkeen lukemaani Camilla Läckbergin Merenneitoon, ja koska siinä kehyskertomus jäi niin kutkuttavasti kesken, oli aivan pakko tilata netistä sarjan seuraava osa. Fyrvaktaren jatkaa päähenkilöiden Erican ja Patrikin osalta siitä, mihin Merenneito jäi, mutta tutkittava rikos on uusi.

Annie palaa vuosien jälkeen takaisin Fjällbackaan. Entisestä lukion suosituimmasta tytöstä on tullut alistunut vaimo ja äiti, joka on tottunut ottamaan vastaan iskut ja pilkan, kiillottamaan ulkokuorta ja peittämään mustelmat kalliin jakun alle. Nyt jotain on kuitenkin tapahtunut, ja sekavan yön jälkeen Annie löytää itsensä ja poikansa paikkaamasta haavoja lapsuutensa Gråskärin-saarelta. Kyläläisten keskuudessa Gråskär tunnetaan vanhastaan Gastholmenin kummitussaarena, jota siellä kuolleet eivät koskaan jätä.

"Hon hade stått som fastfrusen den där natten och stirrat på blodet. Sedan hade hon plötsligt börjat handla, med en beslutsamhet hon inte längre trodde hon hade. Väskorna var redan packade. Hon hade på sig ett nattlinne, och trots skräcken tog hon sig tid att slänga på sig ett par jeans och en tröja. Sam fick åka i pyjamasen, och hon lyfte upp och bar ut honom sist av allt till bilen. Han sov inte, men var alldeles tyst."

Muutaman päivän kuluttua Patrik saa tutkittavakseen uuden murhan: kaupungin ekonomisti Mats Sverin löytyy ammuttuna omasta eteisestään. Vanhempiensa ainoa lapsi Mats tuntuu olevan kaikkien suosiossa - ja kuitenkaan kukaan ei tunnu ollenkaan tuntevan häntä. Tutkimusten vähitellen edetessä Patrik tulee vedetyksi maailmaan, johon kuuluvat huumeet ja alkoholi, pelko, lyönnit ja öiset matkat turvataloihin.

"När magen var så gott som tom hörde han ljudet av sitt hjärta. Dunk, dunk, dunk. Han lutade sig fram och kräktes igen. Ute i köket kallnade Signes kaffe i den vita rosenkoppen."

Kuten Merenneidossa myös Fyrvaktarenissa seurataan rinnakkain kahta kertomusta, mennyttä ja nykyistä. Merenneidossa idea toimi Fyrvaktarenia paremmin, sillä siinä kertomukset olivat tarkemmin sidoksissa toisiinsa. Kerronnan ja juonenkulun osalta molemmat lukemani Läckbergit olivat varsin samanlaisia, mikä ehkä hieman pienensi Fyrvaktarenin jännitysmomenttia. Toisaalta, jos toimivan konseptin on keksinyt, niin mikäs siinä: Fyrvaktaren oli Merenneidon tavoin tiheätunnelmainen, viihdyttävä ja jännittävä dekkari, joka piti otteessaan ja yllätti - eikä varmastikaan ollut viimeinen lukemani Läckberg.

En tiedä, johtuiko se alkuperäiskielestä vai mistä, mutta Fyrvaktarenia lukiessa tuli välillä sellainen olo, että dekkareita haukutaan suotta kielellisesti hepposiksi. Ainakin tämä jännäri nimittäin loi tunnelmaa myös taidokkailla sanavaloinnoillaan ja kuvailuillaan.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Michael Ondaatje: Divisadero

Michael Ondaatje: Divisadero (Divisadero, 2007)
Otava, 320 sivua.


Toinen joululahjakirjani tänä (viime) vuonna olikin sitten Michael Ondaatjea, josta en ennen ollut kuullutkaan. Ko. kirjailijahan on tunnettu erityisesti Englantilaisesta potilaasta, ja sen olen toki nähnyt elokuvaversiona.

Divisadero kertoo kaksi tarinaa. Ensimmäisen keskiössä on kolme kasvattisisarusta: Anna, Claire ja Coop. Annan äiti on kuollut synnytyksessä, ja vaimonsa menettänyt isä haluaa tuoda kotiin kaksi naista; niinpä myöskin äitinsä menettäneestä vastasyntyneestä Clairesta tulee Annan sisko. Rikkinäisen perheen paikkaa pieni Coop, joka perheensä tapon jälkeen tulee tilalle töihin ja asumaan. Kolmikko elää idyllistä elämää, kunnes Annan ja Coopin rakastuminen johtaa katastrofiin ja hajottaa vasta rakennetun kodin. Kukin lapsista varttuu omassa kolkassaan, omaan suuntaansa, pystymättä kuitenkaan unohtamaan.

"Jälleen kerran hän valehteli rakastajalleen. Hänellä oli sisko. Oli menneisyys. Hän ei vain kertoisi siitä. Myöhemmin, jos rohkenisi. Siitä, kuinka isä kävi Coopin kimppuun kuin kirves, kuinka hän itse rukoili Coopin vierellä, että tämä hengittäisi, että rinta edes vähän kohoaisi, ja kuinka hänen elämänsä sillä hetkellä räjähti sirpaleiksi, kuinka hänestä tuli olento jolla oli sata erilaista ääntä ja luonnetta ja uusi nimi. Hän kadehti tätä miestä vierellään, tässä yhtä lähellä kuin Coop sen mökin lattialla. Tämän miehen elämä tuntui viattomalta. Anna kadehti hänen isänsä ja Arian riemastuttavia seikkailuja. Ehkä Anna tarvitsi rinnalleen näin tyytyväisen miehen, jotta voisi kertoa menneisyydestään."

Kirjan toisen tarinan keskiössä on Lucien Segura, kuuluisa kirjailija, jonka talossa Ranskassa Anna nyt asuu. Myös Lucienilla on värikäs menneisyys.

Divisaderon asetelma on mielenkiintoinen: mitä aikuisista sisaruksista on tullut ja miksi ja miten kaikki päättyy? Valitettavasti kehyskertomus jää pahasti kesken kirjan hypätessä aivan yhtäkkiä täysin toiseen tarinaan ja toisten ihmisten elämään. Mitä ihmettä? Eikö tämä enää jatkukaan? Divisaderon kaksi tarinaa tuntuvat olevan toisistaan täysin irrallisia: Ondaatje ikään kuin aloittaa kahta eri kirjaa, muttei lopeta kumpaakaan.

Kansiteksti lupaa "visuaalisen täyteläistä" kieltä, ja toki kirjassa on hienoja kuvauksia. Lopussa tuli kuitenkin sellainen olo, että jos - jos - tällä kirjalla oli jokin syvempi sanoma, niin minulta se ainakin meni todella pahasti ohi. Siinä mielessä olisi tehnyt kovasti mieli ainakin selailla kirjaa vielä uudelleen - mutta päätinkin tarttua uuteen Camilla Läckbergiin.

Minulle hyvän kirjan merkki on se, että se tekisi mieli lukea loppuun hetihetiheti. Divisaderoa lukiessa valitettavasti kuitenkin kävi niin, että välillä huomasin kyllä edenneeni taas viisi sivua mutta ajatelleeni samalla seuraavan päivän ostoslistaa. Anteeksi, herra T, jolta tämän lahjaksi sain!

torstai 12. tammikuuta 2012

Reko Lundan: Viikkoja, kuukausia

Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia (2006)
WSOY, 184 sivua.


Reko ja Tina Lundánin yhteisen kirjan oli lukenut jo kerran aiemmin, mutta nappasinpa taas kuitenkin sen kirjastosta mukaani. Kirja kertoo yhden perheen sodasta vakavaa sairautta vastaan. Aki, kolmekymppinen perheenisä, elää niitä kuuluisia ruuhkavuosia työprojekteineen, vanhempainiltoineen, päiväkotikyydityksineen ja makkaraleipäiltapaloineen. Aivokasvaindiagnoosi muuttaa kuitenkin kaiken. Yli kahden vuoden ajan Aki ja hänen vaimonsa Minna käyvät taistelua tautia vastaan, välillä siinä myös onnistuen. Samalla on kuitenkin myös jatkettava entistä elämää, vietävä lapset harrastuksiin, katsottava iltauutiset. 

"Maailmassa oli vain yksi asia ja hyvin vähän sanoja.
- Mä rakastan sua.
- Mäkin rakastan sua.
Halasimme ilman puristusta, kädet olivat jäykät kuin variksen siivet. Surun energia pirskoutui kaakeleille, peilille, vessanpönttöä aitaaville turvakahvoille.
- Mä kuolen.
- Etkä kuole.
- En mä voi mitään.
- Älä suostu, kulta. Me ei suostuta.
- Mä rakastan sua niin kauheesti."

Viikkoja, kuukausia-kirjassa yhdistyvät niin sairaus ja sen tuoma suru kuin ihan tavallinen lapsiperheen arki: välillä ihan ihmetyttää, miten normaalia elämää Aki ja Minna pystyvätkään elämään. Vaikka elinaikaa on annettu vain viikkoja ja kuukausia, voi edelleen viettää huolettomia kesäpäiviä kalliolla ja sotkuisesta keittiöstä saa aikaan kunnon riidan. Myöskään katkeruus on kirjassa tuskin koskaan läsnä, sen sijaan keskitytään taistelemaan, huolesta huolimatta. Päiväkirjamaisten merkintöjen kautta äänensä saavat kuuluviin molemmat vanhemmat, samat asiat kerrotaan kahdesta näkökulmasta, kahden eri ihmisen tuntemana. Tykkäsin.

Vaikka kirjan päähenkilöt ovatkin fktiiviset Aki ja Minna, on Viikkoja, kuukausia kuitenkin pohjimmiltaan tosikertomus. Itse tykkäsinkin myös Tina Lundánin kirjasta Ensimmäinen kesä, jonka hän kirjoitti Rekon kuoleman jälkeen.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Camilla Läckberg: Merenneito

"Hän oli kuvitellut pysyvänsä turvassa sulkemalla sydämestään sen osan, joka kuului heille. Hän oli kuitenkin ollut väärässä. Hän ei voinut paeta. Eikä hän voinut lakata rakastamasta heitä. Niinpä hänen oli pakko kohdata pahuus silmätysten ja taistella sitä vastaan. Hänen oli uskallettava kohdata se, minkä hän oli sulkenut sisälleen pitkäksi aikaa mutta mikä oli kirjan myötä herännyt uudestaan henkiin. Ensimmäistä kertaa hän ajatteli, ettei hänen olisi pitänyt kirjoittaa kirjaa. Että kaikki olisi toisin, ellei kirjaa olisi. Samaan aikaan hän tiesi, ettei hänellä ollut ollut mahdollisuutta valita. Hänen oli ollut pakko kirjoittaa kirja, hänen oli ollut pakko pukea kertomus sanoiksi."

Camilla Läckberg: Merenneito (Sjöjungfrun, 2008)
Gummerus, 489 sivua.


Camilla Läckberg oli minulle tätä ennen ihan outo nimi, vaikka dekkareita olenkin paljon lukenut. Nettituttu kuitenkin suositteli Merenneitoa, ja niinpä se tarttui mukana kirjastosta. Rakkautta ensisilmäyksellä! Läckbergin kirjassa on kaikki se, mitä hyvään dekkariin kuuluukin: ensisivuilta koukuttava juoni, joukko mielenkiintoisia henkilöhahmoja joilla kaikilla tuntuu olevan oma taakkansa kannettavanaan, mahdollisuus ratkoa rikosta myös itse sekä tietenkin juonittelua, yllätyksiä, järkytyksiä ja palkitseva loppu.

Christian Thydell on nousemassa nopeasti kuuluisuuteen julkaistuaan esikoiskirjansa Merenneidon, joka on saanut loistavat arvostelut. Koko kirjoitusprosessin ajan Christian on kuitenkin saanut myös salaperäisiä uhkauskirjeitä, joiden sävy käy kirje kirjeeltä yhä vihamielisemmäksi. Esikoisteoksensa saamasta ylistyksestä huolimatta Christianin elämää värittävää nyt ahdistus, pelko, pimeys. Kun Christianin kolme kuukautta sitten kadonnut ystävä Magnus sitten löytyy surmattuna, on ilmeistä, ettei Magnusin katoaminen ole sattumaan vaan tapaus liittyy jollain tapaa Christianiin. Pian käykin ilmi, ettei Christian ole pienessä Fjällbackan kylässä ainoa, joka on saanut uhkauskirjeitä, vaan lähistöllä liikkuu joku, joka kantaa kaunaa myös Christianin kahta ystävää kohtaan. Pikku hiljaa alkaa näyttää siltä, että näin vahvan vihan on liityttävä jollain tapaa Christianin menneisyyteen, josta hän ei ole koskaan aiemmin puhunut kenellekään.

"Christianin pään sisällä salamoi. Hän ei voinut tehdä mitään, hän oli täysin avuton. Hän painoi kädet korvilleen ja ummisti silmänsä. Nyt hän sai vihdoin ääntä kurkustaan. Huuto kohosi ilmoille kovana ja kimeänä, se kaikui jäästä ja rantakallioista ja repi auki hänen rinnassaan olevat haavat. Kun huuto lakkasi, hän otti varovasti kädet pois korviltaan. Sitten hän avasi silmänsä. Nainen ja lapsi olivat poissa. Mutta nyt hän tiesi. Merenneito ei antaisi periksi ennen kuin olisi vienyt häneltä kaiken."

Merenneidossa lukija saa eteensä kaksi tarinaa, nykyisen ja menneen. Nykyhetkessä poliisi-kirjailijapariskunta Patrik Hedström ja Erica Falck pyrkivät jäljittämään aina julmemmaksi käyvää syyllistä, menneisyyden kertomus rakentaa synkkää kuvaa vuosien takaa. Jo muutaman sivun jälkeen kirja tekisi mieli ahmia loppuu siltä istumalta.Teksti on helppolukuista, mutta ei missään nimessä heppoista, ja Läckberg rakentaa jännitystä taitavasti. Unohduksiin painetussa menneisyydessä piilee pahuus, jolla on monta kasvoa: lapsen, äidin, ystävän. Merenneito on lähes täydellisyyttä hipova psykologinen jännäri, jota voi todellakin suositella myös niille, jotka eivät yleensä paljon lue.

Merenneito ei ole varsinaisesti mikään hyvänmielenkirja, vaan juoni on hyytävä ja teksti sen kun synkkenee loppua kohden. Toisaalta mitä muuta jännityskirjan kuuluukaan olla? Kirjan vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja viimeisen sadan sivun aikana jouduin ihan pinnistelemään, etten olisi kurkannut loppuun ja katsonut ratkaisua heti. Itse mysteerin ratkaisu todellakin palkitsi, mutta Erican ja Patrikin osalta loppu jäi kutkuttamaan niin paljon, että tilasin heti itselleni seuraavan Läckbergin. Nyt pitääkin sitten jotenkin malttaa odotella se 1-5 arkipäivää, mikä toimituksessa menee!

tiistai 3. tammikuuta 2012

Micheal Cunningham: Illan tullen

Michael Cunningham: Illan tullen (By nightfall, 2010)
Gummerus, 301 sivua.


Joulupukki toi kuin toikin toivomani Michael Cunninghamin uusimman! Luin ko. kirjailijan bestsellerin Tunnit jo aikoinani lukiossa ja tykkäsin kovasti, niin kuin myöhemmin elokuvastakin. Muuten kirjailijan tuotantoon ei ole tullut tutustuttua, joten Illan tullen olikin jännä lukea.

Kirja kertoo keski-ikäisestä Peteristä, new yorkilaisesta taidegalleristista, joka etsii työkseen kauneutta ja syvyyttä mutta jonka oma elämä on jo vuosia ollut pelkkää pintaa. Peter asuu vaimonsa Rebeccan kanssa hulppeassa loftissa, siemailee iltapäivädrinkkejä, pyörii liiketapaamisissa ja coctailtilaisuuksissa mutta vuosiin hän ei ole oikeasti tuntenut mitään. Myös vieressä nukkuva Rebecca on onneton omassa yksinäisyydessään, kilometrien päässä Peteristä. Oman osansa avioparin elämään tuovat etääntynyt ja vihainen tytär Bea sekä Peterin vuosia sitten kuollut veli Matthew, jonka menetystä Peter ei ole vielä täysin käsitellyt. Vaikka elämä on pelkkää kuorta, jatkuu se omalla painollaan siihen asti, kunnes vaimon hulttiopikkuveli Mizzy muuttaa heille asumaan.


"Peter nousee ja käy hakemassa kylpyhuoneesta toisen tabletin. Asunnon täyttää edelleen hänen kahden rakkaansa uni ja hänen oma levoton, elävä haamunsa, joka voisi tällä hetkellä ihan hyvin olla kuollut tietämättä sitä, tästä voisi alkaa hänen elämänsä vaeltavana varjona.
      Sitten takaisin sänkyyn.
      Noin kymmenen minuuttia väistämätöntä valvomista, ja sitten tabletti numero kaksi kiskoo hänet syvyyksiin."

Ennen kirjan lukemista olin ehtinyt tutustua muutamiin arvosteluihin eri blogeista ja niiden perusteella odotin paljon erityisesti kirjan kieleltä. Tässä suhteessa Illan tullen ei pettänytkään: teksti etenee kevyesti ja leikitellen, ja Cunningham maalaa ajatuksensa esille todella hienoin sanavalinnoin ja lausein. Erityisesti Manhattania Cunningham kuvailee äärimmäisen kiehtovasti ja todentuntuisesti, ja paikoin tekstistä tulee mieleen oma ehdoton suosikkikirjailijani Anna Gavalda. Ei ollenkaan paha siis!

"Mutta Peter, pieni hahmo Manhattanin mitättömässä kolkassa, joutuu antamaan anteeksi itselleen, hänen täytyy itse musertaa itsensä, koska kukaan ei näytä tekevän sitä hänen puolestaan. Hänen päänsä yläpuolella ei ole lapikselle maalattuja lehtikultatähtiä, vain poikkeuksellisen viileän huhtikuisen iltapäivän harmaus. Kukaan ei valaisi häntä pronssiin. Hän on niin kuin kaikki lukemattomat ihmiset, joita ei muisteta, odottaa kohteliaasti junaa jota ei todennäköisesti koskaan tule."

Toisaalta kirja ja teksti tuntuivat kuitenkin jotenkin kliinisen viileiltä, kauniilta vain päältä, tyhjiltä sisältä - erityisesti päähenkilö Peterin sielunelämän osalta. Ehkä se on tarkoituskin: tällaistahan on myös Peterin elämä, joka kyllä on täynnä glamouria, kalliita taideteoksia ja vuosikertaviinejä, mutta mitään todellista hänen elämästään on turha etsiä. Jos koko elämä on pelkkiä beigen eri sävyjä, eikö tekstinkin pidä silloin tuntua juuri siltä? Jos Illan tullen olisi tullut hiukan lähemmäs, karistanut pikkuisen tuota etäisyyttään, olisi lukukokemus ollut lähellä täydellistä; nyt arvosanaksi voi antaa vahvan hyvän.



Lue Michael Cunninghamilta myös:
Tunnit