lauantai 31. maaliskuuta 2012

Anja Snellman: Safari Club

Anja Snellman: Safari Club (2001)
SSKK, 320 sivua.


Mummolasta lähtiessäni nappasin äidin kirjahyllystä mukaani vielä Anja Snellmanin Safari Clubin. Suurimman osan muista Snellmanin viime vuosien kirjoista olinkin lukenut jo aiemmin, mutta Safari Clubia en. Kuten monessa muussakin Snellmaninssa myös Safari Clubissa keskiössä ovat naisten ja miesten väliset suhteet, seksi ja väkivalta, toisaalta tasa-arvo ja toisaalta toisten alistaminen.

"Darwin, Helenan päässä jyskytti. Win win win. Eläimet vitriinissä, veren maku suussa, setelit lompakossa."

Helena Valve on hankkinut korkeakoulututkinnon, rutkasti arvostusta ja saavuttanut vihdoin myös lapsuutensa suuren unelman: hänestä on tullut Korkeasaaren ensimmäinen nainen, eläinlääkäri virkaan, joka on perinteisesti nähty pelkästään miesten työnä. Menneisyys ei kuitenkaan jätä Helenaa rauhaan, ja opiskeluaikojen jo parantuneet haavat revitään uudelleen auki, kun työpaikan joulujuhlaan astuu yhtäkkiä mies vuosien takaa, biologi Ukri Koskela. Ukri on sovinistisika, jolle naiset ovat käyttötavaraa, leikkikaluja, esineitä - etenkin Helenan kaltaiset naiset, jotka kuvittelevat pystyvänsä menestymään miesten maailmassa. Nyt Ukri päättää polkea uuden eläinlääkärin takaisin maan rakoon ja sylkeä päälle, samalla tavalla kun hän teki vuosia sitten iltana, jolloin Helenan hauskaksi suunnittelema polttaripila meni kamalalla tavalla pieleen.

"Rapusta sammuivat valot ja Helena seisoi hetken pimeässä. Mies oli sanonut Darwin. Kaiku oli kiertänyt rappua. Hissi oli laskeutunut vaimeasti naksahdellen alas. Darwin. Mies oli pitänyt sanasta, ja sen vaikutuksesta tyttöön. Tyttö oli nauranut, kikattanut polviaan notkauttaen, ja oli kuulostanut siltä kuin rappukäytävässä olisi ollut monta riehakasta tyttöä."

Safari Club luonnehtii itseään trilleriksi, ja kirjan alkuosa nostattaakin jännityksen välillä ihan huippuunsa. Jostain syystä vauhti kuitenkin hidastuu nopeasti, eikä kirja siltä osin täysin vastaakaan alun nostattamiin korkeisiin odotuksiin - keskivaiheilla Safari Club tuntui paikoitellen jopa pitkäveteiseltä. Ja tämänhän ei missään nimessä tarkoita, etteikö kirja olisi ollut hyvä tai vaikuttava, päinvastoin. Kuten muutkin uudemmat Snellmanit myös Safari Club ravisuttaa, järkyttää ja kutkuttavan loppunsa ansiosta pakottaa myös selailemaan kirjan aiempia kohtia uudemman kerran.

"Satay-kastike oli tuoksunut imelänä keittiössä kun vaimo oli seuraavana päivänä kysellyt Helenasta. Suomessa naiset luulevat nykyään kykenevänsä kaikkeen, Ukri oli virnistänyt. Hienonna sinä nyt vain se taatelisi.
    Oli aika tehdä ensimmäinen siirto."

Safari Club sijoittuu Korkeasaareen, ja luonto ja eläimet ovatkin kirjassa vahvasti läsnä. Eläinten maailman rinnastuu voimakkaasti kirjan henkilöiden maailmaan, eikä ihme: molempia leimaavat raakuus, julmuus, taistelu elintilasta, toisten alistaminen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kirja laittaakin miettimään, miten paljon parempia me lopulta eläimiin verrattuna olemmekaan ja vallitseeko meidän niin sivistyneessä ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassamme edelleen sama henkiinjäämistaistelu kuin luonnossa.


Näitä Snellmaneita voin suositella:
Lemmikkikaupan tytöt
Parvekejumalat
Lyhytsiipiset
Pelon maantiede 
Safari Club
... ja näistä todella paljon poikkeava Rakkauden maanosat

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Anja Snellman: Rakkauden maanosat


"Minä olen surullinen, Sateenkaari kuiskaa Jymyuutiselle.
    Minä olen surullinen, Sateenkaari sanoo kovemmalla äänellä, västäräkit ovat muuttaneet takaisin Aasiaan.
    Jymyuutinen pomppaa sohvalla puoli metriä ilmaan, muttei Sateenkaaren ilmoitusasian vuoksi vaan siksi että Brasilia tai Kreikka tai Argentiina teki huikean maalin.
    Minä olen surullinen, Sateenkaari kuiskaa.
    Ssst, nyt se tulee hidastettuna, Jymyuutinen sanoo."

Anja Snellman: Rakkauden maanosat (2005)
Otava, 149 sivua.


Mummolareissulla kirjahyllystä käteen pomppasi ensimmäisenä Anja Snellmanin Rakkauden maanosat. Ei mikään varsinainen uusi tuttavuus vaan kirja, jonka olin lukenut jo aiemmin ja josta halusin tarkistaa, vieläkö se upposi. No, vielä.

Oikeastaan Rakkauden maanosista on vähän hankala kirjoittaa perinteistä kirja-arviota tai juonikuvausta ilman, että koko kirja alkaa kuulostaa lattealta. Eräällä tapaa kirja on tarina Oonan ja Alexin rakkaudesta - ja sitten taas ei. Sillä oli kyseessä Oona ja Alex tai ketkä tahansa, niin rakkaus kulkee aina maanosasta toiseen, samassa järjestyksessä, vain matkan kesto ja päämäärä vaihtuvat. Alussa on kuitenkin aina hiipivien varjojen, eksoottisten makujen ja silmittömän hullaannuksen Aasia, sen jälkeen ensimmäisten hampaiden, vauvantuoksun ja satunnaisten taskujentonkimisten Australia, josta päädytään uusien töiden, kumisaapasrivien ja oman tilan kaipuun Amerikkaan. Ja koska kaikki ei aina pääty hyvin, on myös kuivien kausien, yksinäisten öiden  ja tavanomaisuuden pelon Afrikka sekä pieni Grönlanti, joka lievittää pudotusta lopulliselle Antarktikselle, jossa käydään yöllisiä keskusteluja, heitetään tavaroita seinään, jätetään vihkisormus yöpöydälle.

"Issaaria, Ormakki ja Umarlia puuttuvat, Oona sanoi eräänä iltapäivänä kun valo näytti erityisen pihkaiselta sälekahtimien välistä ja ohikulkijoiden kengät kopisivat terävästi soraista asvalttia vasten.
     Mitä, Alex havahtuu kysymään, vaalea tukka pörrössä, silmiään räpytellen.
     Pitäisi olla enemmän maanosia, Oona totesi. Vain kahdeksan on tylsää."

Niille, jotka ovat ennen lukeneet jotain muuta Anja Snellmanilta, voi sanoa, että Rakkauden maanosat on jotain ihan erilaista: Rakkauden maanosat on ennemminkin tunnelmia ja kuvauksia kuin juonta ja kerrontaa, kepeä ja kaunis ennemminkin kuin ravisuttava tai järkyttävä. Joku voisi luonnehtia kirjaa surulliseksi, sillä myös Oonan ja Alexin vuosisadan rakkaustarina päätyy lopulta kuumien maanosien sijaan hyytävälle Antraktiselle. Ja niin, ehkä kerronnassa onkin mukana ripaus melankoliaa. Toisaalta itse olen kyllä sitä mieltä, ettei vaikuttavaa kirjaa voi kirjoittaa pelkästä ilosta ja auringonpaisteesta.

Muutamia muita arvioita luettuani alkoi tuntua, että olen ainoa, joka piti kirjasta eikä nähnyt sitä pelkkänä kirjailijan heppoisena välityönä. Ja kyllä, olen lukenut myös muuta Snellmania (ja Kaurasta) ja tykännyt kovasti - niin kuin myös tästä. Muihin Snellmaneihin Rakkauden maanosia ei mielestäni edes kannata verrata, sillä kirja poikkeaa siitä niin paljon.

Rakkauden maanosat on hyvällä tavalla kevyt, kauniisti kirjoitettu kertomus rakkaudesta ja sen kuolemasta, jonka jälkeen on mielenkiintoista pohtia, missäpäin maailmaa sitä itse tällä hetkellä seilaa.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit (2010)
Otava, 157 sivua.


Ensin pitää tehdä todella häpeällinen tunnustus: en ollut ennen lukenut tätä serkkuni novellikokoelmaa, vaikka se on ilmestynyt jo puolitoista vuotta sitten ja kirja löytyy muun muassa vanhempieni kirjahyllystä. Sitten jotain positiivista: viime viikolla Eevan kirja osui käteen kirjastossa, ja koska poika R veteli sikeitä vaunuissa, aloitin lukemisen saman tien siellä. Pakko myöntää, että tunsin aikamoisia häpeän pistoksia huomatessani, kuinka hyvä kirja olikaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Keltaiset tyypit koostuu yhteensä kahdeksasta erimittaisesta novellista, jotka kaikki kertovat oman tarinansa, oman hetkensä. Tekstit ovat tavallaan irrallisia ja tavallaan taas eivät: kuten takakansikin määrittelee, kaikki "novellien henkilöt ovat polvillaan, osa pakotettuina, osa omasta tahdostaan". Novellien päähenkilöiksi on valikoitunut monipuolinen joukko hehkilöitä nuoresta jäätelömyyjästä ryhmäterapiassa käyvän pojan kautta siskonsa itsemurhaa surevaan eläkeläisnaiseen. Novelleiden henkilöille maailma ikkunan takana ei aina ole sitä, miksi sen kuvitteli eivätkä kaikki aina toivokaan pelkkää hyvää. Keltaiset tyypit ei kuitenkaan sorru loputtomaan synkistelyyn, vaikkeivät tekstit mitään ylettömän iloisia olekaan. Vaikka maailma voi joskus olla musta, on mustastakin useita eri sävyjä. Oma suosikkini kirjan novelleista oli Lonkerot, joka piti lukea  kahteen kertaan.

"Käsi nouse reittä pitkin. Sinä olet pelkkää punaista, pelkkää punaista vain ja selässäsi ei kangasta ollenkaan. Kuka sinut puki näin pieneen mekkoon. Mitä ne ajattelivat kun pukivat sinut niin, näin vähiin vaatteisiin. Tiesivätko ne, että minä olen täällä ja minä olen niin kuin jumala: niiltä, joilla vain vähän on, minä otan senkin vähän pois."

Lopulta Keltaiset tyypit tuli luettua muutamassa päivässä, joskin korkeintaan pari novellia kerrallaan. Kirjan lukemisen jälkeen olo oli tyhjä, ja olisi ollut kiva, jos teksteistä olisi voinut jutella jonkun kanssa, käydä niitä läpi, analysoida oikein kunnolla. (Toim. huom. muutaman novellin jälkeen olikin heti sellainen fiilis, että jos nyt opettaisin äikkää lukiossa tai aikuisopistossa, niin tässäpä olisi loistavia tekstejä tunneilla käsiteltäviksi!)

Vaikuttava. Pysäyttävä. Puhutteleva. Erilainen. Ei voi muuta kuin tuntea häpeää, ettei ollut tullut luettua aiemmin. Suosittelen Keltaisia tyyppejä lämpimästi kaikille, myös niille, joille novellien lukeminen on vähän vieraampaa. Nyt keväällä ilmestyvän Eevan esikoisromaanin Syvä pää lupaankin sitten lukea ihan tuoreeltaan, enkä missään nimessä pelkän sukulaisuuden vuoksi!

" - Minulla on, Heino aloitti mutta äänen murtuessa lause katkesi.
  - Kaikki mitä tarvitsen, jatkoin. - Sano se.
  - Minulla on kaikki mitä tarvitsen.
  - Kaikki mitä tarvitsen, minulle annetaan.
  - Kaikki mitä tarvitsen, minulle annetaan.

Jossain kaukana sireenit soivat jo."

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Camilla Läckberg: Saarnaaja

Camilla Läckberg: Saarnaaja (Predikanten, 2004)
Schildts, 366 sivua.


Läckbergiä, Läckbergiä, Läckbergiä. Mutta minkäs teet, sillä vihdoin olen löytänyt uuden kestosuosikkidekkaristin Mary Higgins Clarken rinnalle! Tosin Maryn voittanutta ei kevyiden dekkareiden saralla ole, mutta kuitenkin.

Tällä kertaa Läckbergin tuotannosta olikin siis vuorossa Saarnaaja, joka muiden Läckbergin kirjojen tavoin sijoittuu Fjällbackan  pikkukylään. Tapahtumat alkavat, kun nuori saksalaistyttö löytyy murhattuna ja raiskattuna metsästä. Kun ruumista sitten lähdetään siirtämään, selviää, että sen alle on haudattu kaksi muutakin ruumista. Pian paljastuu, että ruumiit kuuluvat kahdelle vuosia sitten kadonneelle tytölle, joiden kohtalo on seitsemänkymmentäluvun lopusta asti puhuttanut kyläläisiä. Saksalaistytön ruumiin vammat täsmäävät vanhojen ruumiiden vammojen kanssa ja näyttää siltä, että kaikkia kolmea naista on kidutettu sadistisen julmasti päivien ajan - ja samalla tavalla.

"Pimeys ja kipu häivyttivät ajan unettomksi horrokseksi. Päivä tai yö, elossa tai kuolleena, millään ei ollut mitään väliä. Edes ylhäältä kantautuvat askeleet, tietoisuus lähestyvästä pahuudesta, ei päästänyt todellisuutta tunkeutumaan hänen pimeään pesäänsä. Katkeavien luiden rusahtelu sekoittui jonkun tuskaisaan huutoon. Ehkä se oli hänen huutoaan. Hän ei tiennyt varmasti." 

Kuolemat tuntuvat kiittyvän tavalla tai toisella Hultin saarnaajaperheeseen. Vuosikymmeniä sitten perheen karsimaattinen isoisä Ephraim Hult kiersi lähialueita saarnaten ja parantaen sairaita kahden ihmeisiin pystyneen poikansa kanssa; nyt samaa julistustyötä jatkaa pojanpoika Jacob. Perheen ympärille tuntuu kuitenkin kietoituvan jotain synkkää ja pimeää, joka paistaa kiillotettujen kulissien lomasta. Kun sitten toinen nuori tyttö katoaa, tietää konstaapeli Patrik Hedström, että hänellä on vain muutama päivä aikaa selvittää murhaaja, jos hän haluaa löytää tytön elävänä.

Kuten muutkin kaksi lukemaani Läckbergiä myös Saarnaaja sitoo yhteen menneen ja nykyisen tarinan. Pakko kuitenkin todeta, ettei toteutus tällä kertaa ole yhtä vahva kuin mitä se oli esimerkiksi Merenneidossa ja että vanha tarina jää kerronnan osalta nyt vähän irralliseksi ja turhaksi. Nykyajan tarina on kuitenkin jännittävä ja saa taas lukijan pauloihinsa kuten hyvän dekkarin kuuluukin. Ei ehkä mitään elämää suurempaa kirjallisuutta, mutta laadukasta viihdettä kylläkin. Tosin dekkareiden ystäville ja niihin vasta ensimmäisiä kertoja tutustuville suosittelen ennemminkin Läckbergin uusinta suomennosta Merenneitoa, joka ainakin allekirjoittaneen mielestä on jännityskirjojen aatelia.

"Pimeydessä miehestä oli tullut kaikki mitä hänellä oli. Mies ei ollut lausunut yhtään sanaa, mutta hän yritti kuvitella miltä miehen ääni voisi kuulostaa. Isälliseltä, lämpimältä. Mutta kun tuska alkoi, hän vihasi miestä. Niin paljon että olisi voinut tappaa tämän. Jos vain olisi pystynyt."