torstai 26. huhtikuuta 2012

Emma Donoghue: Huone

""Minä toin sinut tähän huoneeseen. En tarkoituksella mutta toin kuitenkin, enkä ole milloinkaan toivonut, etten olisi tuonut."
   Minä tuijotan häntä ja hän minua.
   "Minä toin sinut tänne ja tänä iltana minä järjestän sinut ulos täältä."
   "Hyvä on."
   Puhun hiljaa mutta Äiti kuulee. Hän nyökkää.
   "Ja sinä pääset ulos sillä puhalluspumpulla. Me päästään täältä yksi kerrallaan mutta molemmat."
   Äiti nyökkää taas. "Mutta vain sinulla on väliä. Vain sinulla."" 

Emma Donoghue: Huone (Room, 2010)
Tammi, 325 sivua.


Joku suositteli minulle Emma Donoghuen Huonetta, en vain enää muista kuka. Kiitos siitä kuitenkin. Olipa ehdottomasti tähän mennessä vuoden paras kirja ja vaikuttava lukuelämys muutenkin.

Huone kertoo viisivuotiastaa Jackista ja tämän äidistä. Äidin ja pojan päivät täyttyvät mielikuvitusleikeistä, juoksukilpailuista, lukuhetkistä, päivittäisistä runtiineista ja läheisyydestä - vankeudessa. Jackille Huone on koti, mutta Äidille se on vankila, paikka johon sieppaaja hänet seitsemän vuotta sitten telkesi.

"Lamppu syttyy naps, se säikäyttää minut. En pelkää pimeää mutta en tykkää siitä että se yllättää. Käyn makuulle Viltin alle ja odotan.
   Kun Vanha Kehno naristaa Sänkyä minä kuuntelen ja lasken yhä uudelleen viiteen sormilla, tänä iltana Sänky narahtaa 217 kertaa. Minun on aina pakko laskea kunnes Vanha Kehno päästää huohotusäänensä ja lopettaa. En tiedä miten kävisi ellen laskisi koska lasken aina.
   Entäs ne yöt, joina minä nukun?
   En tiedä, ehkä Äiti laskee puolestani.
   217:n jälkeen on aivan hiljaista."

Huoneesta tekee omanlaisensa nimenomaan se, että kirjan kertoja on viisivuotias Jack. Koko elämänsä Jack on viettänyt Huoneessa, ja hänen maailmansa koostuu sen yhdestätoista neliömetristä. Vain hän ja Äiti ova todellisia - ja ehkä myös äidin sieppaaja Vanha Kehno, joka käy öisin, silloin kun Äiti on käskenyt Jackin piiloon Vaatekomeroon. Televisiosta Jack on nähnyt myös muita ihmisiä, mutta eihän heitä oikeasti voi olla olemassa. Entä miten pelottava voikaan olla meluinen ja värikäs Ulkopuoli, jos on viettänyt koko elämänsä neljän seinän vankina?  Ja kuinka monta kertaa omat hampaansa joutuu mielessään laskemaan, jotta uskaltaa yrittää paeta?

Huone imaisee mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta ja lapsen näkökulma tuo siihen oman värinsä. Kaikkea ei voi ymmärtää, kuten äidin masennuskausia, mutta toisissa asioissa Jack on paljon aikuisia tarkkaavaisempi. Kirjan lapsikertoja vaikuttaa uskottavalta, sympaattiselta ja helposti samaistuttavalta. Aikuisten ääni tulee kirjassa esille dialogeissa, mikä selvittää tapahtumia ja Jackin havaintoja.

"Menen tosi lähelle ja kuuntelen niin kauan että kuulen Äidin hengityksen. Olen vain parin sentin päässä, tukkani koskee Äidin nenään ja hän nostaa käden kasvoille. Niinpä astun taakse.
   En mene kylpyyn yksin, puen vaatteet päälle pesemättä.
   Kuluu hirveän paljon tunteja, monta sataa.
   Äiti nousee pissalle mutta ei puhu eikä hänen kasvoillaan ole mitään ilmettä. Panin jo lasin vettä Sängyn viereen valmiiksi mutta hän vain menee takaisin Täkin alle."

Ahdistava tai synkkä Huone ei ole missään vaiheessa, vaikka aihe muuta voisi antaa olettaakin; itse asiassa Donoghuen kirja on - uskokaa tai älkää - varsin valoisa selviytymistarina. Vankeutta ja kidnappausta keskeisemmässä roolissa kirjassa onkin äidinrakkaus, joka kannattelee pimeyden keskellä niin Jackiä kuin hänen äitiäänkin. Vaikka Jackin isä onkin äidin kidnappaaja, ei Äiti missään vaiheessa, ei milloinkaan, näe Jackissä muita kuin itsensä. Ainakin minua tämän käsittämätömmän suuri rakkaus kyllä liikutti. Vaikka elinympäristö ja -olosuhteet ovat millaiset, on silti mahdollista selvitä.

Nyt mars kirjastoon. Oikeasti. Jos luet vuodessa yhden kirjan, tämä voi hyvin olla juuri se yksi.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

"Mies istui jääkylmällä lattialla, mutta kylmyys ei haitannut häntä lainkaan. Hän ojensi kätensä ja kosketti naista.
    Naisen ranteista vuotava veri oli hyytynyt kauan sitten.
    Mies rakasti naista nyt enemmän kuin koskaan. Hän hyväili naisen kättä, aivan kuin olisi hyväillyt sielua, joka oli jo paennut ruumiista.
     Lähtiessään hän ei kääntynyt katsomaan taakseen. Hän ei halunnut hyvästellä, he tapaisivat vielä."

Camilla Läckberg: Jääprinsessa (Isprinsessan, 2004)
Schilds, 357 sivua.


Kirjamessuilta mukaan tarttui Camilla Läckbergin ensimmäinen Fjällbacka-dekkari Jääprinsessa, ja koska kolme uudempaa lukemaani Läckbergiä ovat olleet toinen toistaan koukuttavampia, olivat odotukset tämänkin kirjan suhteen varsin korkealla.

Aloitteleva kirjailija Erica Falck on vanhempiensa kuoleman jälkeen palannut Fjällbackaan ja lapsuudenkotiinsa. Samaan aikaan pikkukylään on palannut myös Erican lapsuudenystävä Alexandra, menestyvä taidegalleristi, joka vuosia sitten katosi Erican elämästä ja Fjällbackasta sanaakaan sanomatta. Kun Alexandra sitten löytyy talonsa kylpyhuoneesta ranteet auki viillettyinä, sotkeutuu Erica keskelle murhatutkintaa, jossa menneisyys sekoittuu nykypäivään ja pakottaa jo haudatut tapahtumat päivänvaloon.

"Nyt pikkukylän yllä lepäsi suloinen rauha, ja hän pystyi melkein kuvittelemaan, että se nukkui. Samaan aikaan hän tiesi, että rauha oli petollista. Pinnan alla piili yhtä paljon inhimillistä pahuutta kuin missä tahansa, missä vain oli ihmisiä. Hän oli nähnyt pahuutta Tukholmassa, mutta uskoi sen olevan jopa vaarallisempaa täällä. Viha, kateus, ahneus ja kosto, kaikki piilotettiin valtavan kannen alle, jossa luki "Mitä muut sanovat?"."

Totuttuun Läckberg-tyyliin Jääprinsessa tarjoaa jännittävän juonen, joka pakottaa myös lukijan leikkimään salapoliisia. Ratkaisu kirkastuu pala palalta, eikä loppu ole missään mielessä ennalta-arvattava. Rehellisyyden nimissä pitää kuitenkin sanoa, että kirjasta huomaa aika selvästi, että se on Läckbergin esikoisteos ja suunnattu nimenomaan naisille. Eikä tämä siis valitettavasti ole kohteliaisuus. Kerronta ja erityisesti henkilökuvaus ovat paikoin todella stereotyyppistä ja epäuskottavaa, välillä jopa todella harlekiinimaista - muutamassa kohdassa tunsin syvällä sisimmässäni pientä myötähäpeää kirjailijan puolesta. Mutta tämä siis onneksi koski ainoastaan kehyskertomuksta, itse rikos ja sen ympärille punottu juoni oli jälleen Läckbergin tyyliin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Kevyttä iltalukemista hakeville siis täydellinen kirja, mutta syvätason merkityksiä Jääprinsessasta ei kannata hakea.  


Mutta hei: Koska olen nyt näin kovasti juuttunut lukemaan yhtä ja samaa Läckbergiä ja toisaalta lainaamani Kjell Westön Missä kuljimme kerran etenee todella takkuisesti, kaipaankin kovasti vinkkejä hyvistä kirjoista. Ja nimenomaan sellaisista, jotka pitää ahmia loppuun ihan heti samalta istumalta. Kirjastosta jo hainkin minulle suositellun Emma Donoghuen Huoneen ja varauksessa on myös Poikani Kevin, mutta lisää kirjavinkkejä otetaan edelleen mielellään vastaan!

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Eeva Rohas: Syvä pää

"Häpeä laukkaa takaisin. Ei, älä tule, tyttö sanoo sille. Sinua en tahdo. Mutta häpeä tulee silti, niin kovaa, että kavioiden kopse tuntuu rinnassa asti."

Eeva Rohas: Syvä pää 
Otava, 240 sivua.


Ensin pitää kertoa taustat: lainasin kirjastosta Kjell Westön  Missä kuljimme kerran -kirjan joskus maaliskuun alussa, mutta kirja etenee HIIIIIITAAAAASTI, ja samalla kun olen tuskaillut Westön kanssa muutaman sivun päivävauhdilla (haluan siitä merkinnän 100 kirjaa jotka pitää lukea ennen kuolemaa -listalle!), luin Eevan esikoisromaanin Syvä pää kolmessa illassa. Kovassa seurassa ollaan siis.

Syvä pää kertoo limittäin kolmea tarinaa: Susannen, Janin ja Fannyn. Susanne on kolmekymppinen nainen, joka on vaihtanut kirjallisuuden yliopisto-opintonsa siivoukseen eikä vielä ole päässyt vanhempiensa alakertaa pidemmälle. Sen sijaan että etsisi itselleen ihmissuhteen ja rakentaisi elämäänsä kuten ikätoverinsa, Susanne tilaa netistä reborn-nuken, jota hoitaa kuin oikeaa vauvaa. 

"Susanne yrittää saada kysymykset mielestään. Menen vain hotellille. Asetun kassan taakse. Annan lasten tulla luokseni. Täytän niiden kourat makeisilla., teen työni hyvin. Minusta pidetään. Kukaan ei muista mitään erityistä, sillä ei ole ketään, joka edes voisi muistaa.
     Minä selviydyn, hän vakuuttaa mielessään katsoessaan poispäin raahustavaa hahmoa, jonka paljaalle päälaelle aurinko palauttaa sädekehän."

Toisaalla Jyväskylässä omaa elämäänsä elävät Jan ja Fanny, isä ja tytär. Fanny on lahjakas uimarilupaus, jonka rakas harrastus kuitenkin päättyy nöyryytykseen. Oma taakkansa kannettavanaan on myös Fannyn isällä Janilla, jota vaimon kolmentoista vuoden takainen kuolema edelleen painaa. Lopulta saatuma vie kolmikon samalle lomasaarelle Kreikkaan, jossa heidän tiensä kohtaavat kohtalokkaalla tavalla.

Syvä pää on toisaalta draama, toisaalta trilleriä. Tapahtumien vauhti kiihtyy kirjan edetessä, ja teksti vangitsee otteeseensa heti ensimetreillä. Vaikka kirjan haluaisi lukea heti loppuun, kasvaa kirjan edetessä kuitenkin myös tunne siitä, että jossain nurkan takana odottaa katastrofi, ettei kaikki voi mitenkään päättyä hyvin. Henkilöhahmot rakentuvat sivu sivulta yhä todentuntusemmiksi, mutta jättävät myös lukijalle tulkinnanvaraa - jokaiseen hahmoon on helppo samaistua. 

"Valkea iho kuin ylivalottunessa kuvassa. Korjaisitko sen jos voisit, kuva kysyy, vai pidätkö tästäkin virheestä? Niin kuin murtumasta, jonka päätit saada luutumaan, koska sinun oli siihen pystyttävä. Koska olet sellaisessa hyvä. Etsit kaikki rikkinäiset kohdat ja yritit korjata pala palalta kuin lasimaljan, jotta sen voisi taas täyttää. Hyvää jälkeä, totesit lopuksi, ei yhtään arvaisi, että vielä hetki sitten se ei pystynyt pitämään mitään sisällään. Viilsi sormet haavoille. Sellainen ihminen, jota pitäisi ymmärtää vain katsoa ja jonka lähelle siksi on päästävä."

Kirjan loppu on avoin, ja se pakottaa lukijan rakentamaan omat tulkintansa. Päättyykö kaikki hyvin? Entä kenelle? Kuka lopulta ansaistee onnellisen lopun ja onko se ylipäätään kaikille mahdollista? Jollain tavalla olo oli kirjan jälkeen vähän tyhjä - mutta hyvällä tavalla. Vaikuttava kirja, jota voi suositella ihan kaikille.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Nobody's perfect.

Mikä helpotus, VIHDOINKIN. Siis minulle paikka, joka sopii paremmin kuin Kaksplussan sivut. Vuoden mutsin blogiin pääsee tästä, ja kirjaakin selailin innoissani jo eilen kirjamessuilla. Ehkäpä rakas mieheni yllättää minut sillä toukokuun toisena sunnuntaina ;).

Mikä helpotus tietää, etten ole yksin, vaikka 
... syötän lapselleni purkkiruokaa enkä edes tunne (suurta) häpeää siitä, etten kokkaa (luomu)soseita itse...
... en kantoliinaile, kestovaippaile, kierrätä saati pelasta maailmaa muullakaan tavalla...
... katselen työpaikkailmoituksia, jopa vastaan niihin, ja taistelen päiväkotipaikasta kynsin hampain...
... arvot olivat kohdallaan jo ennen lapsen syntymää ja nautin edelleen asioista kuten viinilasillinen, ulkona syöminen, juhliminen, aikuisten kesken juttelu ja shoppailu (myös itselle!)...
...muistan edelleen raskausajan vaivat ja synnytyksen enkä todellakaan kaipaa isoa mahaa saati hehkuta synnytyskokemustani tai imetyksen ihanuutta...
... enkä ikinä halua olla niitä äitejä, jotka linkittävät Facebookiin jokaisen löytämänsä lapsiin ja niiden kasvatukseen liittyvän uutisen ja moralisoivat kommenteissaan toisten valintoja.

Sen verran joudun kyllä joustamaan, että tähän loppuun on pakko laittaa lause "mutta on tämä niin palkitsevaa." Siis ihan pakko. Etten saa kimppuuni superäitipataljoonaa tai selkääni kiviryöppyä. Sillä on minulla vallan mainion ihana pikkuinen, joskin jo aika iso, poika.

Tosin lausetta "silti päivääkään en vaihtaisi pois" en edes minä lähde toitottamaan, sillä kyllä vaihtaisin pois useammankin alkuaikojen itkuväsymyskiukku-tulkaa-joku-meille-siivoamaan-koska-olen-nukkunut-viime-yönä-vain-kaksi-tuntia -päivän.