lauantai 26. toukokuuta 2012

Han grät som ett barn eller var det vindarnas sus.

Uskomatonta. Vuosi on kulunut siitä, kun kolmen aikaan aamuyöstä, neljän tunnin yksinäisen kärvistelyn jälkeen, herätin tulevan isin, joka hyppäsi ylös sängystä ja tokaisi, että "Jeppistä, lähdetääs synnyttämään." Enpä olisi siinä seiniä pitkin raahautuessani uskonut, että vielä kahdenkymmenen tunnin kuluttua kiroan yhtenä kappaleena ja ponnistan samalla, kun taustalla soi radiosta Pojun "Poika saunoo". Onneksi en. Tänään, kun tuosta elämäni hirveimmästä vuorokaudesta on kulunut vuosi, juhlitaan meillä poika R:n ensimmäisiä syntymäpäiviä.

Ehkä useimmin kuultu kommentti ennen poika R:n syntymää oli, että "se ensimmäinen vuosi menee niiiiiin nopeasti ohi" ja "itse vain nautin vauvantuoksusta ja katselin nukkuvaa vauvaa tuntitolkulla - kuten varmaan sinäkin". Kukaan kokeneempi ei vaan sattunut mainitsemaan, että edessä on helposti koko elämän rankin vuosi. Että alkuaikojen väsymystä on paljon pahempaa kuin se, jos olisi juhlinut nukkumatta viikon putkeen. Että vauvan kanssa ollaan tosiaan ihan yksin, tai kaksin, eikä hoitovastuuta voi antaa kenellekään muulle, jos sekä äitiä että isiä väsyttää samaan aikaan.

Jos jotain tämän vuoden aikana olen oppinut niin sen, että olen keskinkertainen, epätäydellinen äiti. Korkeintaan. En osaa tehdä erimuotoisia täytekakkuja marsipaanista, jaksa kokata luomusoseita ja pinnakin palaa liian usein - hyvä kun selvisin hengissä vauvavuodesta. En missään vaiheessa hehkunut äitiyden onnea kilometrien päähän - jos maitotahroja vaatteissa tai mustia silmänalusia ei lasketa hehkuksi - saatikka jaksanut koko aikaa nauttia mistään vauvantuoksusta. Välillä tuntui, että olen ainoa, joka ei näihin pystynyt: naistenlehtien äidit ja kaverit kun tuntuivat selviävän mistä vaan ja vielä hehkuvan siinä sivussa.

Siinä missä monet muut haikailevat vauva-aikojen perään, minä kyllä rehellisesti huokaisen helpotuksesta, kun saan juosta villin taaperon perässä. Selvittiin!  Pienestä kääröstä on tullut aika mainio pieni persoona, jolla on kova vauhti, kimeä ja kova ääni ja hymy herkässä ja joka ymmärtää jo juosta äitiä karkuun kuullessaan "POIS SIELTÄ KAKTUKSEN LUOTA!!!!" -huudon.

Ja jos itse olen huomannut olevani keskinkertainen äiti, niin viimeisen vuoden aikana on onneksi myös selvinnyt, että herra T on maailman paras, kärsivällinen ja lämmin isä. Ehkä me täydennetään toisiamme siis aika hyvin.

torstai 24. toukokuuta 2012

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Miika Nousiainen: Maaninkavaara (2009)
Seven, 351 sivua. 


Miika Nousiaiseen rakastuin aikoinaan Vadelmavenepakolaisen kautta ensilukemalta. Ja kyllä, sarkastinen, humoristinen ja tragikoominen kirja oli kuin minulle tehty, etenkin kun se vielä sattui käsittelemään Ruotsia ja ruotsalaisuutta. Myös Metsäjätti imaisi heti mukaansa, ja Vadelmavenepakolaisen tavoin se nauratti ihan henkihieveriin. Tässä mielessä Maaninkavaara oli pienoinen pettymys. Ei sillä, että kirja olisi missään mielessä ollut huono tai edes keskinkertainen, mutta Maaninkavaarassa Nousiainen siirtyy piirun verran enemmän tragiikan puolelle, eikä kirjalle siksi voikaan täysin vapautuneesti nauraa. 

Martti Huttusen elämä on kestävyysjuoksua. Oma polvi sanoi sopimuksensa irti jo vuosia sitten, joten Martti elää juoksu-unelmaansa lastensa kautta. Kun lahjakas Jarkko-poika sitten yllättäen kisamatkalla katoaa, putoaa Martin koko elämältä pohja. Auttaakseen isänsä pois masennuksesta viisitoistavuotias Heidi-tytär päättää korvata veljensä perheen juoksijalupauksena ja antautua isänsä valmennettavaksi.

"Katselen uistinvalikoimaani mietteliäänä. Ristoa ei saalis kiinnosta, naureskelee veneen perässä.
- Laita Martti, laita sinne siiman päähän suomalainen kestävyysjuoksu. Se ui syvällä.
   Nyt meni Riston raja yli ja ryminällä. Olen huumorimies, mutta johonkin se raja on vedettävä. Raja menee monta kierrosta ennen tuota letkautusta.
- Eiköhän se ollut tässä."

Mutta Martin elämä tosiaan on kestävyysjuoksua. Siis ihan kirjaimellisesti.  Kuvataidelukiosta ja maalaamisesta haaveileva taiteilijasielu Heidi joutuu hylkäämään normaalin elämän ja diskojen ja kavereiden sijaan hänen päivänsä täyttyvät nopeasti mielivaltaisista treeneistä ja palautusharjoituksista sekä pyhiinvaelluksista Paavo Nurmen patsaalle tai Martti Vainion Lomakouheroon. Pian isän mopo alkaa lähteä kunnolla käsistä, ja kuvaan astuvat Martin unelmat veritankkauksesta ja kenialaisesta vävystä. Kestävyysjuoksupakkomielle alkaa horjuttaa myös Martin avioliittoa, kun Lasse Virenin häissä aikoinaan kuokkineen ja Martin valmennusprojekteja hiljaa tukeneen Sirkka-vaimon Kaiken se kestää -lupaukset alkavat tulla täyteen.

"Onpa hienoa. Heidi on saanut kavereiltaan lisänimen Vasala. Juokse Vasala, ne huutaa. Heittelevät Heidin reppua ringissä ja Heidi juoksee perässä. Hyvä harjoitus, kun on tuo painoliivikin päällä. Nyt se sai reppunsa. Heidihän on ihan hengästynyt. Tätä minä olen aina sanonut. Välitunnit ja vapaatunnit pitää käyttää liikuntaan."
Vaikkei Maaninkavaara lopulta tarjoakaan niin iloisenhulvatonta menoa kuin Vadelmavenepakolainen, oli kirja kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen, eikä sitä malttanut laskea käsistään. Lisäksi Nousiaisen taustatyötä ei voi muuta kuin ihailla: Martti kun tuntuu sisäistäneen suomalaisen kestävyysjuoksuhistorian jokaisine mitalikahveineen ja kisapettymyksineen ja viljelee näitä tiedonmurujaan repliikeissään ja ajatuksissaan. Maaninkavaara kerrotaan puoliksi Heidin, puoliksi Martin suilla, ja samat tapahtumat saavat näin hauskasti kaksi näkökulmaa ja tulkintaa.

"Aina palataan harjoitteluun. Lopussa ihminen on yhtä kuin kiertämänsä ratakierrokset. Tai oikeastaan päinvastoin. Ihminen määrittyy viimeisellä tuomiolla kiertämättömien ratakierrosten kautta. Niiden, jotka on merkitty harjoitusohjelmaan, mutta jätetty kiertämättä."

Tietyn synkkyyden ja mustan huumorin takia Maaninkavaara muistutti Vadelmavenepakolaisen sijaan enemmän Erlend Loen tuotantoa, erityisesti syksyllä lukemaani Muleumia. Ei olleenkaan paha sekään. Urheiluihmisille Maaninkavaara on ehdoton, mutta suositeltava kirja myös muille.



tiistai 15. toukokuuta 2012

Donna Leon: Unelmien tyttö

Donna Leon: Unelmien tyttö (The girl of his dreams, 2008)
Otava, 286 sivua.


"Brunetti päästi silkin, mutta jäi ystävänsä vierelle nappaamaan kiinni, jos tämä liukastuisi meriheinässä. Vianello kumartui eteenpäin, työnsi molemmat kätensä ruumiin alle, ja nosti sen vedestä. Pitkä roikkuva kangaskaistale kietoutui Vianellon housunlahkeiden ympärille. Hän otti ruumis sylissään askelen ylemmäs ja nousi sitten vettä valuen kivetykselle.
    Päästyään kuivalle maalle Vianello polvistui, ensin yhdelle polvelle ja sitten molemmille, ja laski ruumiin eteensä kiveykselle. Hame kuoriutui irti hänen sääristään ja valahti tytön ruumiille. Toisessa jalassa oli halpa vaaleanpunainen muovisandaali, toinen oli paljas, mutta Brunetti näki ihossa vaaleat raidat siinä kohden, missä remmit olivat suojanneet sitä auringolta. Tytön villatakki oli napitettu ylös asti, mutta sen suomalle lämmölle ei enää ollut tarvetta."

Venetsialainen komisario Guido Brunetti saa tutkittavakseen nuoren romanitytön kuoleman, kun kuvankaunis tyttö löytyy hukkuneena kaupungin kanaaleista. Rikostutkinta johtaa Brunettin Venetsian laitamilla sijaitsevalle romanileirille, jonka asukkaiden vihamielisyys ja karu selviytymistaistelu törmäävät kaupungin eliitin elämään kohtalokkain seurauksin.

Jostain syystä Unelmien tyttö ei iskenyt sitten yhtään. Kirja lähti liikkeelle todella verkkaisesti ja takakannessa mainostettuun rikokseenkin päästiin vasta reilun sadan sivun jälkeen. Sitä ennen keskityttiin lähinnä Brunettin perheen ruokahetkiin ja vanhan perheystävän, papin, ongelmaan, joka osoittautui pääjuonen kannalta täysin merkityksettömäksi. Myöskään kehutut Venetsia-kuvaukset eivät uponneet ainakaan minuun, vaikka kroonisesta matkakuumeesta kärsivänä olisinkin ollut niille helppo saalis. Ja mikä pahinta: varsinainen rikos ei sekään innostanut ja loppu aivan lässähti käsiin.

Ilmeisesti kirjan idea oli perinteisen rikoksen selvittelyn ohella herättää yhteiskunnallista keskustelua vähäosaisten ja valtaväestön suhteesta ja pureutua siinä sivussa myös uskonkysymyksiin. Ehkä alle 300-sivuisessa kirjassa olisi kuitenkin kannattanut keskittyä yhteen asiaan: nyt sekä rikos että kirjan syvällisemmät puolet tuntuivat todella pintapuolisilta raapaisuilta.

Leonin puolustukseksi pitää sanoa, että kuulemani mukaan hänellä on myös Unelmien tyttöä parempia dekkareita. Tämä kirja tosin jätti suuhun niin valjun maun, että näihin muihin kirjoihin tuskin ihan heti edes tartun.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (Där vi en gång gått, 2006)
Otava, 589 sivua.


"Ystävyys ja rakkaus ovat pieniä saaria yksinäisyyden valtameressä. Kun maailman kauneimpia näkymiä joutuu ihailemaan ypöyksin, niitä ei loppujen lopuksi enää ole: niille sokeutuu. Ja illanistujaiset ja juhlat - ne loppuvat, aina tulee yö joka on kuin autiomaa ja jossa tuuli ujeltaa ja koirat ulvovat."

Olisin oikeasti halunnut kirjoittaa Missä kuljimme kerran -kirjasta pitkän, pohdiskelevan tekstin ja kehua kirjan maasta taivaisiin. Oikeasti. Mutta jostain syystä en missään vaiheessa päässyt kunnolla mukaan kirjan tunnelmaan, ja itse henkilötkin alkoivat kiinnostaa vasta noin 400 sivun jälkeen. Hyvä kirjan tämäkin Westö on, mutta ehkä sitä ei ollut tarkoitus lukea väsyneenä muutama sivu kerrallaan samalla, kun katselee toisella silmällä telkkaria.

Missä kuljimme kerran seuraa kahden sosiaaliluokan varttumista aikuisiksi viime vuosisadan alun Helsingissä. Oikeastaan Helsinkikin on samalla kaksi eri kaupunkia: juhlien, musiikin ja uudistusten kaupunki yläluokalle kuten Lucielle, Cedille ja Ecculle, slummien ja köyhyyden kaupunki alaluokalle kuten Allu. Muuttuva maailma ja sen haasteet repivät kirjan henkilöt omiin suuntiinsa, toiset hyvässä ja toiset pahassa. Silti ystävyys ja rakkaus pysyvät, vei elämä sitten hämyiselle jazz-klubille tai sisällissodan kauhuihin. Westön Helsinki-kuvaukset ovat omaa luokkaansa, mutta - pakko tunnustaa - välillä niitä olisi voinut hieman tiivistää.

Leijat Helsingin yllä luin jokunen (...) vuosi sitten moneen kertaa ja edestakaisin: tein siitä ruotsin proseminaarityön. Myös Langin olen lukenut alleviivaustussi kädessä: siitä tein kotimaisen nykykirjallisuuden esityksen. Molemmista tykkäsin kovasti, minkä takia onkin sääli, ettei Missä kuljimme kerran sen suuremmin kolahtanut ja kirvoittaa ainoastaan lyhyen, hikisesti väännetyn blogitekstin. Ehkä vuosi kotona on salakavalasti siirtämässä minutkin Westön lukijasta harlekiinien suurkuluttajaksi. Toivottavasti kuitenkaan ei.