lauantai 30. kesäkuuta 2012

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sain ystävänpäivänä miniältä kortin."


Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja  (2010)
WSOY, 130 sivua.


Viime kirjastoreissulta Pekka Töpöhäntien ja kurkistuskirjojen mukana kotiin kulkeutui myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja. Tähän mennessä Tuomas Kyrö oli minulle tuttu lähinnä Hyvistä ja huonoista uutisista, ei niinkään kirjoistaan. Täysin uusi aluevaltaus siis.

Mielensäpahoittajan Mielensäpahoittaja on 80-vuotias perinteinen suomalainen mies, joka hiihti lapsena kouluun, satoi tai paistoi, ja söi sen jälkeen pettuleipää hyvällä ruokahalulla - ei siis ihme, että nykyajan ilmiöt julki-imetyksestä kiiltäviin ystävänpäiväkortteihin ja supermarketeista maiseman ja rauhan pilaaviin moottoriteihin vetävät mielen matalaksi. Kaikessa yliampuvuudessaan mielensäpahoittaja on kuitenkin kovin realistinen - ja samalla kaikessa hauskuudessa jollain tavalla surullinen.

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kaaduin saunan portaissa. Kolmatta päivää makasin kylelläni, kun kuka meillä kävisi. Rupesi tulemaan nälkä ja mietin jo että pitäisikö huutaa. Onneksi satoi vettä niin sain juoda, mutta huono puoli oli tämä keuhkokuume ja lonkka meni uusiksi. Nuohooja minut löysi."

Tavallaan Mielensäpahoittaja on eräänlainen novellikokoelma, vaikka juoni kappaleiden mukana eteneekin. Jokainen luku esittelee kuitenkin uuden tympivän asian ja toimii siinä mielessä ihan yksinkin. Kirja on nopealukuinen eikä vaadi kerralla tuntien syventymistä - siinä mielessä siis täydellistä kesälukemista kiireiselle kotiäidille.

Pakko kuitenkin myöntää, että Miika Nousiaista lukeneelle Tuomas Kyrö oli pienoinen pettymys. Hyviä oivalluksia, kyllä. Ja hauskoja kommelluksia, niitä myös. Toisaalta esimerkiksi Metsäjätti nauratti ääneen monen monituista kertaa siinä missä Mielensäpahoittaja sai aikaan ainoastaan muutamia hymähdyksiä. Siksi voikin miettiä, onko "ihan kiva" lopulta niinkään kiva, jos kyseessä on huumorikirja.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja

Camilla Läckberg: Kivenhakkaaja (Stenhuggaren, 2005)
Schildts, 448 sivua.


Onko kesää ilman hyviä dekkareita? Ehkä, mutta jotain siitä kyllä silloin puuttuisi. Uusinta Mary Hinggins Clarkea odotellessani tartuinkin vaihteeksi uusimpaan dekkarirakkauteeni, seuraavaan Camilla Läckbergiin.

Fjällbackan pikkukaupungissa tapahtuu taas, ja tällä kertaa kylää ravisuttaa pienen Sara-tytön hukkuminen. Traagiselta onnettomuudelta näyttänyt kuolema paljastuu kuitenkin yllättäen murhaksi, kun tutkimuksissa selviää, että Saran keuhkoissa oleva vesi onkin meriveden sijaan saippuavettä. Kuka haluaisi murhata pienen lapsen - ja miksi? Tutkinnan edetessä kylän asukkaista alkaa jälleen paljastua salattuja, pimeämpiä puolia, eikä kaikki enää olekaan pelkkiä kukkivia pensasaitoja ja valkoiseksi maalattuja merenrantataloja. Kuten ennenkin, rikos näyttää juontavan juurensa kipeästä menneisyydestä, ja tällä kertaa aikamatka tehdään takaumina 1920-luvulle, jolloin nykypäivän pahuus sai alkunsa. Murhatutkimuksen ohella poliisit elävät myös omaa elämäänsä, ja rikoskomisario Patrik Hedströmin taakkaa lisää tutkinnan ohella avovaimo Erican synnytyksen jälkeinen masennus. 

Viimeksi lukemani Läckbergin esikoisteos Jääprinsessa oli aikamoista harlekiinia, mutta Fjällbacka-sarjan kolmannessa kirjassa Kivenhakkaajassa kerronta ja teksti ovat jo selvästi kehittyneempiä, luojan kiitos. Jännityksestä ja mielenkiintoisista käänteistä pääseekin siis nauttimaan ilman Jääprinsessan ajoittaista myötähäpeää ja muka-koomisia kommelluksia. Huh. Koska kehyskertomus tutuista poliiseista ja heidän yksityiselämästään etenee varsinaisten rikostutkimusten ohella, olisi kirjat ehkä jälkiviisaasti todeten kannattanut lukea kronologisessa järjestyksessä. Toisaalta pieni hyppelykään ei haittaa, ja Läckbergit toimivat hyvin ihan ilman muita sarjan osiakin.

Camilla Läckberg tuntuu olevan samanlainen takuudekkarista kuin vanha suosikkini Mary Higgins Clark: Uuden kirjan avatessaan voi aina olla varma saavansa laadukasta jännitystä ja juonen, joka koukuttaa mukaansa


Oma Läckberg-suosikkini on silti edelleen: Merenneito

torstai 7. kesäkuuta 2012

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Lionel Shriver: Poikani Kevin (We need to talk about Kevin, 2003)
Avain, 544 sivua.

"Meidän poikamme. Josta ei voi kertoa useita lyhyitä tarinoita vaan ainoastaan yhden pitkän. Ja vaikka tarinankertojilla on tietenkin tapana aloittaa juttunsa alusta, minä en aio tehdä niin. Minä menen kauemmaksi. Monien tarinoiden loppu määräytyy jo ennen kuin ne alkavat."

Sinä torstaina Kevin heräsi tavallista aiemmin, mutta käyttäytyi isälleen räjähtämistä lukuun ottamatta samoin kuin minä tahansa muuna torstaina. Aamutoimet, pukeutuminen, aamupala keittiönpöydän ääressä. Koulukirjojen lisäksi hän oli pakannut kassiinsa varsijousen ja nuolia, missä siinäkään ei ollut mitään erityistä, olihan hänen määrä harjoitella jousiammuntaa koulun jälkeen. Aivan tavallinen torstai. Iltauutisten aikaan Kevinin nimi kirjoitettiin kuitenkin jo verenpunaisin kirjaimin.

'"Te ette ymmärrä", minä aloitin. Jatko oli vaikein uskollisuudenvala, jonka olen vannonut. "Tuo tuolla on minun poikani." Poliisin kasvot jähmettyivät. Tottuisin siihen ja myös siihen liikuttuneeseen "voi sinua raukkaa, mitä tässä oikein sanoisi" -ilmeeseen, joka tuntuisi aluksi vielä pahemmalta. Siinä vaiheessa en kuitenkaan ollut tottunut, ja kun kysyin, mitä oli tapahtunut, ymmärsin jo poliisin tuimasta katseesta, että olin syyllistynyt epäsuorasti johonkin hirveään rikokseen."

Evan 16-vuotias poika Kevin on päässyt kirkuviin otsikoihin tapettuaan varsijousella 7 lukionsa oppilasta, ruokala-apulaisen sekä äidinkielenopettajansa. Nyt Kevin istuu tuomiotaan nuorisovankilassa, ja Eva vierailee poikansa luona konemaisesti vierailupäivinä kahden viikon välein. Samalla hän purkaa tarinaansa miehelleen Franklinille, jolle kirjoittamissaan kirjeissä Eva käy läpi Kevin elämää ja omaa syyllisyyttään. Olisiko kaikki mennyt toisin, jos hän olisi halunnut lasta enemmän, halunnut perhettä enemmän, leikkinyt legoilla aidosti onnellisena? Tai rakastanut enemmän? Vai kumpuaako vihamielisyys sittenkin jostain syvemmältä ja voiko lapsi olla paha jo syntyessään?

Poikani Kevin tempaa mukaan heti alkumetreillä ja onnistuu vielä järkyttämää uudestaan lopussa. Se tosin täytyy tunnustaa, että kirjan alkuosa tuntui ainakin minusta välillä vähän epäuskottavalta. Siis vauva, joka huutaa pelkkää pahuuttaan, katsoo äitiään viha silmissä välkkyen ja jo parivuotiaani pystyy ilkeilemään laskelmoivasti ja suunnitelmallisesti. Oikeasti? Toisaalta kirja laittaa myös pohtimaan, olisiko pahuus sittenkin jossain määrin myös katsojan silmissä ja miten paljon siihen voikaan vaikuttaa. Kevinin pahuuden näkee vain Eva, Kevinin äiti, Franklin-isän silmissä Kevin on kuin kuka tahansa kepposteleva natiainen.

Poikani Kevin on kirja syyllisyydestä, anteeksiannosta, äitiydestä, rakkaudesta - ja pahuudesta. Mutta kumpi lopulta onkaan paha, Kevin vai Eva? Entä miten pitkälle äidinrakkaus kantaa?

Shriverin kirjaa on hehkutettu vähän joka puolella eikä yhtään suotta. Toki Poikani Kevin ei ollut mitään kevyttä kesälukemista, jonka voi laskea käsistään hymyillen: kirja jälkeen olo oli ennemminkin ahdistunut ja järkyttynyt - ja hyvä niin. Elokuvaversio pitää myös ehdottomasti nähdä heti, kun se dvd:lle tulee. Jotenkin veikkaan, ettei tätä pääse tiirailemaan vauvakinossa.