sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Camilla Läckberg: Änglamakerskan

Camilla Läckberg: Änglamakerskan (2011, ei vielä suomennettu)
Forum, 359 sivua


Hyvän kirjailijan tunnistaa siitä, ettei suomennosta malta odottaa, vaan uusin kirja pitää lukea jo ennen kääntäjän työtä. Siispä kirjastosta rantautui meille uusin Camilla Läcberg, Änglamakerskan. Sarjan edellisen osan, Fyrvaktarenin, luin myös toisella kotimaisella, mutta se ilmestyy nyt syksyllä vihdoin suomeksi nimellä Majakanvartija.

Fjällbackan pikkukylässä rikoksia riittää: tällä kertaa Patrik Hedström saa selviteltäväkseen tuhopolton pienellä Valön-saarella. Vasta saarelle asettuneet Ebba ja Mårten ovat juuri ehtineet aloittaa tulevan majatalonsa remontin, kun heidän rauhaansa häiritään toistamiseen. Tälläkin kertaa pelastus on täpärä, sillä Ebba selviää onnekseen säikähdyksellä häntä kohti ammutuista luodeista. Ebban ja Mårtenin elämää värittää jo ennestään valtava suru heidän poikansa kuoleman takia. Kuka kantaa kaunaa vasta alueelle palannutta paria kohtaan?

"Smaken av galla fyllde munnen och hon for upp ur sängen, rusade in i badrummet och hann knappt få upp locket på toaletten innan magen vände sig ut och in. När hon var klar sjönk hon kraftlös ihop på golvet. Från sovrummet horde hon hur Mårten grät."

Uusien rikosten ohella Patrik löytää taas itsensä kaivamasta menneisyyttä: Ebban historia kun kietoutuu yhteen saaren historian kanssa. Pääsiäisenä 1974 Ebban koko perhe katosi selvittämättömästi Valön-saarelta jättäen jälkeensä aavemaisen, puoliksi syödyn pääsiäisaterian - ja yksivuotiaan Ebban. Pitkistä poliisitutkinnoista, kymmenistä kuulusteluista ja tarkoista haravoinneista huolimatta ketään viidestä perheenjäsenestä ei koskaan löydetty eikä heidän kohtalonsa selvinnyt - ei ennen kuin Ebba ja Mårten taloa remontoidessaan löytävät keittiön lattian alta valtavasti kuivunutta verta. Tapaus avataan uudelleen ja poliisin mielenkiinto kohdistuu pian viiteen Valön-saarella 1970-luvulla poikakoulua käyneeseen poikaan, jotka nyt keski-ikäisinä miehinä ovat kaikki löytäneet tiensä takaisin Fjällbackaan. Kuinka ollakaan, myös kaikilla heillä tuntuu olevan omat taakkansa ja salaisuutensa kannettavinaan.

"För första gången på alla dessa år skulle de samlas igen. Det skulle bli sista gången. Den upgigt han hade framför sig var för viktig och han skulle bli tvungen att sätta stopp för dåtiden. Det som hän 1974 hade tillfälligt kommit upp till ytan, men det kunde lika snabbt försvinna igen, bara de var överens. Gamla hemligheter gjorde bäst i att stanna i det mörker där de skapats."

Läckergiin tarttuessa saa, mitä tilaakin: mielenkiintoisen ja jännittävän dekkarin, joka yllättää lopussa lukijansa. Jos Fjällbacka-sarjan esikoinen Jääprinsessa lipsuikin kehyskertomuksessaan paikoin harlekiinin puolelle, ovat sarjan tuoreemmat kirjat takuulaadukkaita ja toinen toistaan jännittävämpiä. Läckbergit seuraavat kaikki hyväksi havaittua menneisyys-nykyisyys-kaavaa, mikä ei sekään ole missään nimessä huono juttu.

Mutta hei, mitä ihmettä minä luen sitten, kun loputkin kaksi Fjällbacka-kirjaa on jo luettu? Hyviä dekkaristivinkkejä otetaankin mielellään vastaan!

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Eve Hietamies: Puolinainen

"Pelosta alkaa olla seuraa, sillä se on jo tuttu. Se on seissyt aina vieressä, kun Ilona on itkenyt vessanpöntöllä, se on aina ollut siinä, kun Ilona on tehnyt raskaustestiä. Sen kanssa hän on viettänyt enemmän aikaa kuin Iivarin, valvonut öitä, pyöritellyt ajatuksiaan, kävellyt sen kanssa hiljaisia katuja. Sille hän on aina puhunut ja se on aina kuunnellut."


Eve Hietamies: Puolinainen (2002)
Otava, 318 sivua.


Ilona ja Iivari ovat saaneet jo kaiken: vakituiset työpaikat, toimivan parisuhteen ja avioliiton, harrastukset, asuntolainan, hernekeittotorstait. Vain lapsi puuttuu. Ja miksei heillekin, kun kerran iltapäivälehdessä onnellista odotustaan hehkuvalle missille, siskolle ja tämän miehelle, melkein nelikymppiselle työkaverille - niin, melkein joka toiselle vastaantulijalle. Ilonan onnellista odotusta kestää kuitenkin joka kerta vain kuusi viikkoa, minkä jälkeen raskaus päättyy itkuun vessanpöntöllä. Onko kaikella oikeasti tarkotuksena ja se mikä ei tapa, se vahvistaa? Entä mitä sanotaan, kun neljäskin raskaus päättyy kuuden viikon jälkeen - viides kerta toden sanoo?

"Aamuneljältä Ilona soittaa sairaalan päivystykseen ja saa luvan ottaa kipulääkettä. Kone puristaa ulos mustaa hyytelöä ja jossakin niistä möykyistä on ne ilot ja huolet, pelot ja toiveet, joita iltaisin Iivarin kanssa tuli aina mietittyä. Että miten sen kanssa pärjää? Mistä tietää, mitä se itkee? Montako senttiä vettä on pantava kylpyammeeseen? Tuleekohan siitä tyttö vai poika ja isona palomies?"

Tyylin osalta Puolinainen kulkee pitkälti samoilla linjoilla aiemmin lukemani Yösyötön kanssa: kieli on helppolukuista ja kuvaukset kevyitä, mutteivät missään nimessä heppoisia. Puolinaisesta tosin puuttuu Yösyötölle ominainen pilke silmäkulmassa, ja siinä missä Yösyötössä muun muassa synnytyksen jälkeistä masennusta käsiteltiin huumorin avulla, on Puolinaisen sävel muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pelkästään mollia. Ja niin pitääkin: siinä, että itkee vessanpöntöllä samalla kun entinen missi esittelee vauvamahaansa lehdessä, ei ole mitään hauskaa. Puolinaisen suru tuntui elämänmakuiselta, todelliselta, ja nappasi mukaansa ensisivuilta.

"Huonoina päivinä Ilona itkee jo matkalla töihin.
   Koska itku hallitsee elämää, on opittava ajoittamaan. Hoitamaan asioita itkujen välissä. Soitettava neuvolaan, ja peruutettava seuraava aika, soitettava terveyskeskuksen laboratorioon ja peruutettava seuraava aika, soitettava Kätilöopistolle ja peruutettava kaupungin tarjoamat kaksi ultraäänitutkimusta sekä röntgen. On soitettava yksityiselle lääkäriasemalle ja peruutettava lapsivesipunktio, soitettava sen jälkeen pankkiin ja peruttava lapsivesipunktioon pyydetty laina. Päivä päivältä itkut jalostuvat ja lopulta ne oppii nielemään. Itkemään kuivia kyyneleitä.
    Sillä elämä jatkaa kulkuaan."

Varoituksen sana: Puolinainen on lajissaan raskasta luettavaa, joten kevyempää kirjaa hakeville voin suositella mieluummin Yösyöttöä. Toisaalta Puolinaisen lukeminen voisi olla paikallaan etenkin niille, jotka tekevät lapsia, pohtivat kulloiseenkin rakoon sopivampaa sukupuolta ja laskevat samalla tarkasti, milloin tuo tekeminen tulisi äitiyspäivärahan kannalta mahdollisimman kannattavaksi. Elämä kun ei aina ole kaikille itsestäänselvyys.


Myös tätä voin suositella:
Eve Hietamies: Yösyöttö

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Mary Higgins Clark: Yksin vain

Mary Higgins Clark: Yksin vain (I'll walk alone, 2011)
Tammi, 355 sivua.


Kesän dekkaripino pieneni tällä kertaa yhden Mary Higgins Clarken verran. Yksi hyvä puoli löytyy muuten sateisesta ja synkästä kesästäkin: dekkareista saa paljon enemmän irti, kun niitä lukee aurinkoisen uimarannan sijaan kotisohvalla viltin alla samalla, kun sade hakkaa ikkunalasia!

On kulunut kaksi vuotta siitä, kun Zan Morelandin, menestyvän new yorkilaisen sisustussuunnittelijan, poika Matthew katosi. Matthew'n viisivuotissyntymäpäivänä Zanin maailma romahtaa uudemman kerran: julkisuuteen leviää kuva, joka tuntuu kiistämättä paljastavan, ettei Matthew'n katoaminen ollutkaan seurausta lastenvahdin huolimattomuudesta vaan Zan, surun murtama äiti, kidnappasi poikansa itse. Taistellessaan maineensa puhdistamiseksi Zan ajautuu kuitenkin yhä suurempiin hankaluuksiin: Zanin nimissä tilataan kalliita huonekaluja, joihin hänellä ei ole varaa, ja uudet todisteet tuntuvat sitovan hänet yhä tiukemmin Matthew'n katoamiseen, jopa murhaan. Esiintyykö joku Zanina ja onko tämä joku myös Matthew'n katoamisen takana? Kuka voisi vihata Zania niin paljon - ja miksi?

"Kun hän ajatteli asiaa, se oli äärettömän paljon tyydyttävämpää kuin Zanin ampuminen suoraan sydämeen. Miten hauskaa hänellä olikaan ollut kaikkien näiden vuosien ajan, jopa ennen Matthew'n syntymää, kun hän oli pystynyt tarkkailemaan lähes jokaista hetkeä Zanin elämässä tämän kotona aina kun halusi tehdä niin. Kahden viime vuoden ajan hänestä oli ollut mahtavaa katsella Zania, kun tämä makasi vuoteessa, ja kuunnella, kun tämä nyyhkytti unissaan, ja nähdä kun Zan heräsi aamulla, ja tietämättä että häntä katseltiin, kurkotti koskettamaa Matthew'n kuvaa."

Kuten aiemmin olen hehkuttanutkin, Mary Higgins Clark on jo pitkään ollut luottodekkaristieni kuuminta kärkeä, ja uusin kirja tulee hankittua aina heti tuoreeltaan. Clarken tapauksessa yleensä saa mitä tilaa: koukuttavan juonen, rikoksen, palan glamourelämää ja mahdollisuuden toimia itse salapoliisina. Salapoliisina toimiminen tosin ei enää kolmenkymmenen kirjan jälkeen tarjoa NIIN suurta nautintoa, kuin vielä jokunen kirja sitten; erityisesti uusimmat kirjat kun tuntuvat seuraavan aika tunnollisesti vanhaa tuttua kaavaa, eikä syyllisen arvaaminen yleensä vaadi Sherlock Holmesin kuuluisaa päättelykykyä. Tietty kaavoihin kangistuminen toki sallittakoon lähes yhdeksänkymppiselle kirjailijalle! Ja niin: toki kirjaan tarttuessa on myös mukava tietää, että rikos lähes varmasti selviää ja että kolmekymppinen ja urallaan menestynyt päähenkilönainen tulee lopussa myös vihdoin löytämään Sen Oikean.

Mary Higgins Clarken uusimmat sopivat mainiosti kesälukemiseksi, ja koko tuotannon läpi kahlanneille uusin kirja on aina ehdoton hankinta. Kirjailijan teoksiin perehtyminen kannattaa kuitenkin aloittaa mieluummin vähän vanhemmista kirjoista, jotka koukuttavat, jännittävät ja innostavat selkeästi uusimpia taidokkaammin.


Mary Higgins Clarkelta voin suositella esimerkiksi: 
Missä lapset ovat?
Huuto yössä
Kauhu kiertää kaupunkia
Kuu paistaa haudallesi

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

 "Se nainen Tukholmassa koetti kertoa hänelle, miten asiat menisivät. Mutta mitäpä se nainen olisi tiennyt? Ja mitä väliä sillä oli? Lääkärit halusivat tietää, mitä hän ajatteli. Mutta ei hänellä ollut ajatuksia, koska hän oli kuollut. Hän ei ollut enää olemassa. Häneltä kysyttiin, oliko hän ahdistunut ja peloissaan. Eivät ne lääkärit tienneet mitään. Kuinka hän voisi olla ahdistunut ja peloissaan? Miksi hän olisi, kun kaikkein kauhein asia oli jo tapahtunut? Ei hän ollut lainkaan peloissaan. Hän ei ollut kukaan, ei tuntenut mitään, koska kaikki oli ohi. "

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa (The kindness of your nature, 2011)
Gummerus, 322 sivua.


Vuosia sitten Marion Flint on paennut entistä elämäänsä, avioliittoaan ja tukahdutettuja muistojaan Uuteen-Seelantiin, yksinäiseen taloon meren rannalle. Talossaan ja rannallaan hän voi olla rauhassa, ja vielä vuosienkin jälkeen Marion on tarkoituksella yhteisönsä ulkopuolinen, outolintu. Marionin hiljainen elämä etenee totuttua rataansa päivästä toiseen, ja vasta keski-ikäisenä hän elää kuin vanhus, odottaen elämänsä jo pian loppuvan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Marionin elämään astuu pieni maoripoika Ika. Lievästi autistinen ja kaltoin kohdeltu Ika pakottaa Marion jälleen puuttumaan - niin Ikan elämään kuin omaansakin.

"Hänen kainaloissaan oli tummia ruhjeita, kuin joku olisi nostanut häntä kovakouraisesti. Ja ympäri kaulaa, kuin joku olisi yrittänyt kuristaa hänet. Kumarruin kääntämään hänet varovasti kyljelleen. Alaselässä, munuaisen kohdalla, oli suuri mustelma. Ja tuoreiden ruhjeiden vieressä oli himmeämpiä, vanhempia jälkiä.
     Olin nähnyt sellaisia jälkiä aiemminkin ja tiesin, etteivät ne olleet peräisin merestä. Eivätkä elvytysyritykseni liioin olleet syynä niihin. Ei, ne oli aiheuttanut aikuisen käsi, aikuisen jalka. Pientä vartaloa oli pahoinpidelty."

Kaikki hyvä sinussa sitoo yhteen kaksi tarinaa, nykyhetken Uudessa-Seelannissa ja Marionin omat kipeät lapsuusmuistot 60-luvun Ruotsissa. Näistä menneisyyden tapahtumat kiinnostavat selkeästi nykyhetkeä enemmän ja niitä odottaa nykyhetkestä lukiessa. Silti kirja ei liikuta niin paljon kuin luulisi. Ehkä syynä on kirjailijan valinta käyttää minäkertojaa, joka jostain syystä tekee tarinasta lievästi pinnallisen. Kirjan kaihoisa ja melankolinen tunnelma imaisee kuitenkin mukaansa eikä Olssonin kirjaa minäkertojaa lukuun ottamatta voi sen suuremmin haukkua. Kaunis, haikea kirja, jonka loppu onneksi antaa myös toivoa.