sunnuntai 26. elokuuta 2012

Mary Higgins Clark: The lost years

"'However did you collect all of this?' she asked, stunned. "And why do you keep it here?" She spun around to face him. "And why did you bring me to a place like this?" she demanded. "This isn't an office!" She stared at him, her face and lips suddenly turning pale. From the triumphant smile on his parted lips she knew that he had entrapped her."


Mary Higgins Clark: The lost years (2012)
Simon & Schuster, 292 sivua.


Mitä? Taattua ja totuttua Mary Higgins Clarkea eli nätti ja fiksu kolmikymppinen, urallaan jo menestynyt, sinkkunainen pulassa. Mariahin pahasti dementoitunutta äitiä syytetään miehensä taposta, ja tytär päättää todistaa äitinsä syyttömyyden. Sattumalta (ja sattumalta) Mariahin isä on juuri ennen kuolemaansa uskonut löytäneensä äärimmäisen arvokkaan kirkollisen tekstin, itsensä Kristuksen kirjoittaman kirjeen. Pahaksi onnekseen Mariahin tutkijaisä uskoutui löydöstään kollegoilleen - joista jollain ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Mukana seikkailussa Mariahin lisäksi hänen isänsä neljä asiantuntijaystävää, joista kaksi isän ikäloppuja ikätovereita ja kaksi kolmikymppistä sinkkua (toinen pitkä, komea ja ystävällinen, toinen kyllä rikas, mutta vain Mariahin mittainen), jotka molemmat ovat iskeneet silmänsä kauniiseen Mariahiin. Kuinkahan käy?

Arvio? Mukava ja kepeä naisten Da vinci -koodi, jossa rakkaus lopulta voittaa (ja joka on oikeasti parempi kuin mitä kirja-arvostelujen kirjoittamiseen tällä hetkellä kyynistyneen kiireisen uraäidin teksti voisi ehkä antaa ymmärtää).

tiistai 7. elokuuta 2012

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

"He söivät keittiön puuhellan uunissa hautunutta karjalanpaistia ja keitettyjä perunoita, ja Hannu kiitti ja kehui Helenan kokkaamaa ruokaa ylenpalttisesti kuten vuoden jokaisella aterialla. Se oli hänen pinttynyt tapansa, eikä ollenkaan paha. Helena tuli niin hyvälle mielelle, että melkein punastui - kuten aina. Hannu piti Helenaa hyvin; vaimon ikäisekseen hehkeästä ja kukoistavasta olemuksesta sen viimeistään huomasi. Kukkiakin Hannu toi Helenalle  harva se päivä. Kesällä mies taittoi yhden luonnonkukan vaimonsa hiuksiin, talvella osti kukkakaupasta yksittäisen ruusun tai sidotti pienen kimpun. Ja silloin tällöin suuren."


 Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen (2006)
Gummerus, 196 sivua.


Helena elää kiiltokuvaelämää sisustuslehtitalossaan. Täydelliseen elämään kuuluvat vakaa avioliitto, kaksi lasta, tyttö ja poika luonnollisesti, miellyttävä työ verotoimistossa ja tuhansissa väreissä kukkiva hyvin hoidettu puutarha - kaikki tosiaankin on niin hyvin, kun mitä ulospäin näyttää. Vuosien kuluessa Helenan onni tuntuu täydentyvän entisestään, kun huolella kunnostettuun taloon muuttaa myös ihastuttava miniä Pauliina, joka pian tekee Helenasta kahden lapsen mummon. Helenan elämä sisustuslehtitalossa näyttää niin idylliseltä, että jonkun on saatava se itselleen - hinnalla millä hyvänsä.

Päivi Alasalmen kirja osui käteen kirjaston palautetut-hyllystä ja yhden lauseen takakansiteksti herätti heti mielenkiinnon: "Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe..." Sivujen edetessä kuva täydellisen onnellisesta perheestä alkaa kuitenkin pikku hiljaa mureta, kun suunvuoron saavat Helenan ohella myös Helenan poika Ohto ja miniä Pauliina. Helenan jopa ällöttävän ruusunpunaiset perheidyllikuvaukset vaihtuvatkin kertaheitolla paloihin valheiden ja väkivallan täyttämästä elämästä ja kieroutuneista ihmissuhteista. Samanlainen kaksijakoisuus värittää myös itse tekstiä, jossa näennäinen helppolukuisuus kätkee alleen monia tulkinnan mahdollisuuksia.

En rakastunut päätä pahkaa, mutta tykkäsin kovasti. Ja tavallaan Tuo tumma nainen on sopivaa luettavaa vähän kaikille: halutessaan sen voi hotkaista nopeasti sen kummempia analysoimatta, mutta alle parisataasivuiseen kirjaan voi toisaalta upota pidemmäksikin aikaa.