lauantai 27. lokakuuta 2012

London, baby! Part 2.

Puistoilun ohella aika Lontoossa kului luonnollisesti pitkälti ostoksilla ja nähtävyyksiä katsellen. Viikon ehdottomat suosikit olivat Piccadilly circus, Starbuck'sin Chai Tea Latte sekä Pret a mangerin lounaat.


Kaupoista tämä porukka jätti GANTit ja Burberryt suosiolla paksumpien kukkaroiden perheille ja shoppaili sen sijaan Top Shopissa, Zarassa ja Primarkissa. Tosin niin äidin kuin pojankin (isistä nyt puhumattakaan!) suosikkikauppa oli ehdottomasti kuusikerroksinen lelukauppa Hamley's, josta löytyi käsittämättöämän lelu- ja karkkimäärän ohella muun muassa legoista tehty kuningasperhe.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras

"Ihmisen on mahdollista tulla keneksi tahansa, päättää olla joku muu. On mahdollista naida pohjoismaalainen ja muuttaa seudulle, jota ei tunne, saada pellavapäisiä lapsia joiden hipiä kantaa enää häivettä entisestä elämästä. On mahdollista kertoa elämästään sellainen tarina, jonka on valmis itse hyväksymään. Vaaleanpunaiset taivaat, hiekkatiet, valtamerilaivat. Posliiniastioiden sirpaleet."

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)
Otava, 299 sivua. 


Uusin Riikka Pulkkinen oli syksyn ehdoton måste, jota odotti kuin kuuta nousevaa. Vieras kotiutuikin meille uunituoreena, ja sen kimppuun iskin heti tilaisuuden tullen.

Kirjan päähenkilö on kolmikymppinen Maria, uskonsa kanssa kamppaileva pappi, joka pakenee elämäänsä, läheisiään ja osin itseäänkin New Yorkiin. Sivujen edetessä käy ilmi, että Marialla on enemmänkin selvitettävää. On Yasmina, pieni tyttö, joka luoti uuden kotimaansa asukkaiden hyväntahtoisuuteen tummat silmät loistaen. Ja on äiti, joka aikoinaan saapui kylmään pohjoissuomalaiseen pikkukylään jättäen taakseen autiomaat ja suurkaupungin pilvenpiirtäjät. New Yorkissa Marian elämään astuu vielä Mélanie, joka kantaa omaa suruaan. Jokaista kirjan erillistä tarinaa yhdistää sama vierauden kokemus.

"Huusiko Yasmina apua? Aneliko hän, suomeksi vai omalla kielellään? Minun olisi pitänyt opettaa hänelle ei paljon aikaisemmin, muitakin kieltoja. Hän osasi nimetä eläimiä ja vuodenajan ilmiöitä. Kimmellys oli yksi hänen sanoistaan, mutta hän ei ehkä osannut huutaa: lopettakaa."

Vieras kuljettaa samanaikaisesti useampaa aikaa ja tarinaa, jotka kirjan edetessä liittyvät yhä kiinteämmin yhteen selventäen samalla toisiaan. Monen tarinan limittyminen toisiinsa tuo kovasti mieleen Pulkkisen aiemmat teokset - mutta tähän yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Vieras on selkeästi kielellisesti edeltäjiään kokeilevampi, paikoin enemmän runoa kuin romaania, ja samalla myös paljon filosofisempi. Ja niin, itse jäin ainakin kaipaamaan sitä jotain, mitä kahdessa edellisessä oli. Nyt tuntui, että itse tarina hukkui välillä kielellisiin kokeiluihin ja pohdiskeluun, ja Totta-kirjasta tuttu kaunis kieli oli useammin lähellä pelkkää sanahelinää. Vaikka vieraan monikerroksisuus ja tulkinnallisuus viehättivätkin, ajaudutaan pohdinnoissa ja kielikokeiluissa välillä liian syvälle.

Pidinkö? Kyllä. Suosittelenko? Kyllä. Ja jos vertailukohtana ei olisi ollut Totta, olisi Vieras aivan loistava kirja. Edeltäjiensä varjossa Vieras pääsee kuitenkin vain arvosanaan hyvä.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Notes from a small island.

 
Lentäminen oli yllättävän vaivatonta yksivuotiaankin kanssa. Paljon naposteltavaa, paljon tekemistä, pikkuisen jaloittelua aktiivisen isin kanssa ja pienet itkut. Lentopelkoiselle äidille yksityinen turvaohjeistus ennen lentoa tosin oli too much information. Hyvä kuitenkin tietää, että oma liivi täytetään vasta koneesta hypättäessä.

Aikaerosta taapero selvisi huomattavasti vanhempiaan paremmin. Kun kerrankin olisi saanut nukkua pidempään, heräsin kuitenkin viideltä (eli Suomen seitsemältä) pyörimään sängyssä ja kuuntelemaan miesten kuorsausta.

Vuoden mutsilta löytyy aina kassin pohjalta muumitikkari itkupotkuraivareihin. Viiden päivän matka pärjättiin kahdella.

Shoppailu ja nähtävyyksien kiertely onnistuivat myös yksivuotiaan kanssa. Isin tehdessä töitä oli oikeasti mahtavaa saada yksin päättää, mihin mennään, missä järjestyksessä ja miten kauan missäkin kaupassa vietetään aikaa.

Take away -kahvia, please. Kuppi lattea mahtui hyvin matkarattaiden pullopidikkeeseen.

Vaipat raahattiin Suomesta, mikä osoittautui oikeaksi vedoksi ja säästi meidät aikamoiselta miten löydän kaupan joka myy oikeankokoisia vaippoja -revohkalta. Myös muutamia pilttejä tuotiin mukana, mutta muuten poika R ruokaili tottuneesti pubissa ja ravintoloissa vanhempiensa kanssa herkutellen esimerkiksi pastalla. Hyvin maistui myös yksivuotiaan ensimmäinen Fish and chips - ranskalaiset tosin korvattiin vielä perunamuusilla.

Hyvät kengät tulivat tarpeeseen, sillä allekirjoittanut ei innostunut metron kilometrin mittaisista liukuportaista yksin rattaiden ja villin sylilapsen kanssa. Onneksi avuliaita miehiä tuntui olevan yhtä tiheässä kuin korkeita kynnyksiä ja rappusia. Mahtavaa.

Your baby is so cute. Vihdoinkin kohteliaisuus, johon voi vastata muutenkin kuin perisuomalaisittain "No just joo", "No ei ka nyt sentään" tai "Tästä tukasta nyt tuli vähän tämmöinen". Yes he is!

Seuraava matka meillä sitten vähän etelämmäksi. Ehkä kesällä. Ehkä isommalla porukalla. Ehkä enemmän pakettina. Laittakaa korvan taakse, mummu ja kummitäti!

lauantai 20. lokakuuta 2012

London, baby! Part 1.

Syyslomaviikolla meidän perheessä vietettiin taas kerran paljon taaperoperheen puistoelämää. Tosin tällä kertaa hieman isommissa puitteissa.



Kuka sanoi, ettei suurkaupungeista muka löydä mitään vihreää? Poika R:n ehdoton Lontoo-suosikki kuluneelta viikolta oli Buckinghamin palatsi puistoineen, oravineen, lintuineen, muine lapsineen, kuumine vohveleineen ja monine siltoineen.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Elina Tiilikka: Punainen mekko

Elina Tiilikka: Punainen mekko (2010)
Gummerus, 288 sivua.


Elina Tiilikan Punainen mekko sai aikanaan paljon medianäkyvyyttä,yja tästä syystä se tarttui myös heti mukaan, kun kohtasimme kirjaston Tänään palautetut -hyllyllä. Kirjahan on omakohtaisiin kokemuksiin perustuva kertomus parikymppisestä Noorasta, joka ajelehtii elämässään vailla kunnollista työ- tai opiskelupaikkaa, sydänystäviä ja ylipäätään minkään sortin motivaatiota tehdä millekään mitään. Helpon rahan toivossa Noora ajautuu prostituoiduksi, mikä arvatenkaan ei paranna elämänlaatua tipan tippaa.

"Se avasi parvekkeen oven ja seurasin sitä alasti hyiseen ilmaan. Tilanteen lohduton kauneus kosketti mua yhtäkkiä kovasti. Kaikki oli kuin jostain alakuloisesta elokuvasta, musiikkia ei tarvittu, koska hiljaisuus oli niin täydellistä. Mies sytytti molempien röökit, polttaminen tuntui hyvältä. Hiljaisuus ei enää vaivannut mua. Katselin kaukana alhaalla avautuvaa elotonta maisemaa. Toivoin, ettei aamu tulisi koskaan. Aamu vei aina mennessään yön taianomaisen tunnelman.
     Mies antoi mulle valtavan punaisen pyyhkeen, jos halusin käydä suihkussa. Menin kylppäriin ja avasin vesihanan. En halunnut vaatteiden alkavan haista vieraalta."

Punainen mekko romuttaa aika täydellisesti kaikki prostituoidun ammattiin kohdistuvat ennakko-odotukset: korkokenkien ja huulipunan sijaan Nooran ja tämän kollegoiden elämä on verkkareita, pesemättömiä hiuksia, likaisia kerrostalokämppiä ja haisevia hengityksiä. Työtä tehdään kuin mitä tahansa työtä, välillä todella pitkin hampain, mutta kun laskutkin pitäisi maksaa. Nooran elämää leimaa paha itsetunto-ongelma, joka viikkojen ja kuukausien kuluessa muuttuu itseinhoksi - eräällä tapaa Punainen mekko on myös kuvaus yhden masentuneen ja hukassa olevan nuoren elämästä.

Kuitenkin: kirja ei ollut kovin kummoinen. Ehkä aika ajoin shokeeraava, jos sitä oli haettu, mutta ei mitään muuta. Itse teksti oli parhaimmillaankin MeKaks-novellitasoista, luettelomaista tilitystä (ehkä tässäkin tyylissä piili joku syvämerkitys, mutta allekirjoittaneelta se jäi täysin hoksaamatta) vailla mitään tarttumapintaa ja "Minä nyt en viitsi opiskella saati tehdä töitä ja hankin vielä kissankin vaikken viitsi siitäkään huolehtia" -päähenkilöön oli aivan mahdotonta samaistua. Joku kumma kiinnostus kuitenkin ajoi lukemaan kirjan loppuun ja voin sanoa, ettei loppu tarjonnut mitään suurta yllätystä sekään. Jos välillä rajukin teksti kiinnostaa, niin mars kirjastoon, mutta ei tämän kirjan kanssa montaa tuntia kannata kuluttaa.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Camilla Läckberg: Perillinen

"He olivat kantaneet salaisuutta niin pitkään. Hän ja Britta. Jakaneet sen, työntäneet sen pois mielestään, sovittaneet tekonsa. Tai niin hän oli ainakin luullut. Mutta kun sairaus iski ja padot alkoivat murtua, hän oli selvännäköisyyden hetkellä ymmärtänyt ettei tehtyä voinut sovittaa. Että kohtalo tavoittaisi heidät ennemmin tai myöhemmin. He eivät voisi piileskellä loputtomiin. He eivät voisi juosta karkuun."


Camilla Läckberg: Perillinen (Tyskungen, 2007)
Schildts, 489 sivua. 


Fjällbackassa tapahtuu jälleen. Patrik on jäänyt rikoskomisarion töistään isyyslomalle, ja Erica on vaihtanut vaipparumban takaisin kirjoitustöihin. Kirjaprojektinsa ohella Erica paneutuu äitinsä historiaan ja sodanaikaiset päiväkirjat imaisevat mukaansa. Samaan aikaan Fjällbackan idyllisessä, mutta ah niin kovin turvattomassa pikkukylässä sattuu jälleen murha, kun eläköitynyt historianopettaja ja natsiasiantuntija löytyy kotoaan kallo murskana. Uusin murha tuntuu liittyvän kiinteästi Erican edesmenneeseen äitiin, jonka nuoruuden lähipiiriin opettaja kuului. Pian vuosikymmeniä peiteltyjen salaisuuksien, petosten ja valheiden on aika tulla esiin.

"Sitten hän oli nähnyt keskitysleirin. Hän muisti vieressään seisseen vangin, joka oli tönäisty kuoppaan, jota he kaivoivat. Nälän, hajun, nöyryytyksen. Kiväärintukin, joka oli iskenyt korvaan niin että  jokin korvan sisällä meni rikki. Kuolleen miehen, joka oli nojannut häneen bussissa matkalla Euroopan halki Ruotsiin. Hän oli taas siellä. Kuuli äänet, haistoi hajut ja tunsi vihan, joka oli kytenyt rinnassa silloinkin kun hän oli täysin voimaton ja keskittyi vain selviämään hengissä päivän kerrallaan."

Camilla Läckbergin dekkareista niin kiehtovia tekevät nimenomaan niiden henkilökuvaukset: yhteiskunnallisten ongelmien ja politiikan sijaan niissä keskitytään inhimillisiin ihmiskohtaloihin, motiiveihin, menneisyyden salaisuuksiin, tunteisiin, syihin ja seurauksiin. Juonen kehittyessä henkilöistä rakentuvat kuvat täydentyvät ja menneisyyden vaikutukset nykypäivään selviävät.

Läckbergit ovat kaikki toinen toistaan taidokkaampia murhamysteereitä - ja nimenomaan niitä. Ja viis tietyistä Pikkukylän Chick lit -piirteistä, jos tarinat toimivat. Perillinen on taas taattua Läckbergiä, jonka viitisensataa sivua kuluvat kovinkin nopeasti, vaikkei oikeasti olisi yhtää aikaa lukea. Se jos jokin on hyvän kirjan merkki.