tiistai 15. tammikuuta 2013

Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu

"Välillä hän oli muistavinaan sen toisen, sen joka ei ollut yhtä kaunis kuin äiti. Toisen, jonka ääni oli kylmä ja säälimätön. Kuin kova ja terävä lasi. Outoa kyllä hän kaipasi sitä joskus. Hän oli kysynyt siskolta, muistiko tämä sitä toista, mutta sisko vain pudisti päätään. Sitten sisko otti vilttinsä, pehmeän viltin jossa oli pieni vaaleanpunaisia nalleja, ja rutisti sitä lujasti. Ja hän näki, että siskokin muisti. Muisto oli piilossa jossain, ei pään sisällä vaan syvällä rinnassa."


Camilla Läckberg: Pahanilmanlintu (Olycksfågeln, 2006)
Schildts, 417 sivua.


Tuiki tavallisena työpäivänä Patrik Hedström saa tutkittavakseen yhden auton liikenneonnettomuuden. Kaikki tuntuu menevän oppikirjan mukaan, ja tapaus vaikuttaa selkeältä rattijuopumukselta. Lähemmissä tutkinnoissa kuitenkin selviää, ettei kuollut nainen suinkaan hankkinut verensä promilleja itse - tai edes ajanut autoa enää siinä tilassa - ja yhtäkkiä Patrikilla on selvitettävänään murha, johon hän ei tunnu millään löytävän johtolankoja - ja joka muistuttaa pelottavan paljon jostain vanhasta.

Samaan aikaan Fjällbackan pikkukylässä kuvataan uutta tosi-tv-sarjaa, Fucking Tanumia. Ohjelman toinen toistaan julkisuudenkipeämmät kilpailijat tuntuvat kaikki kantavan sisällään synkkiä salaisuuksia. Kun yksi kilpailijoista murhataan, saa iltapäivälehtitasoinen ohjelma yllättäen järkyttävän käänteen,

Kuinka ollakaan, tapaukset liittyvät kuin liittyvätkin toisiinsa.

Nykyhetken rinnalla seurataan jälleen kerran menneisyyttä, jonka tapahtumat selventävät motiivia pala palalta. Muihin Läckbergeihin verrattuna menneisyyden tarina on kuitenkin Pahanilmanlinnussa selvästi köykäisempi, eikä seuraava menneisyyslukua odota vesi kielellä kuten esimerkiksi Merenneidossa.

Pahanilmanlintu on jälleen kerran totuttua Läckbergiä eli perusvarma dekkari, joka viihdyttää ja jaksaa kiinnostaa loppuun asti. Toki kirjailijan tuotantoa enemmän lukeneena on pakko mainita, että dekkarien taso paranee tuotannossa uusimpiin siirryttäessä: siinä missä esimerkiksi Merenneito ja Änglamakerskan ovat molemmat loistavasti kirjoitettuja jännäreitä, on Läckbergin esikoinen Jääprinsessa paikoin kömpelö ja jopa harlekiinimainen. Pahanilmanlintu sijoittuu tässä mielessä jonnekin Merenneidon ja Jääprinsessan välimaastoon: dekkarina koukuttava ja mielenkiintoinen, mutta kuvauksissaan välillä aika mitäänsanomaton.

Toisaalta Pahanilmanlintua on turha moittia muutamasta ei-niin-korkekirjallisuutta-olevasta kohdasta. Dekkarien ystävällä tästäkin kirjasta kun löytyy kaikki tarvittava rikoksen selvittämisestä vanhoihin mysteereihin sekä monipuolisesta henkilökavalkadista vauhdikkaasti etenevään juoneen.


Omat Läckberg-suosikkini:
Merenneito
Änglamakerskan
Majakanvartija
Perillinen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti