perjantai 12. huhtikuuta 2013

Anja Kauranen: Pelon maantiede



"Arvaatkos kuinka monta miestä Suomessa katoaa vuosittain, ja melkein kaikki sepalus auki. Maaru hymyilee minulle niin läpitunkevan ystävällisesti että omani jähmettyy. Sillä on pää kallellaan kuin nälkäisellä koiralla. Talvisin miehiä sammuu hankeen ja suvena suin päin hukkuu, syrjäiset järvenrantamökit kutsuvat kesäleskiä ja hiihtorinteet takkatulineen piinkovia poikamiehiä. Lisää voimakasta hymyä. Ei se oikeastaan ole hymy. Se on suussa tapahtuva väistöliike."

Anja Kauranen: Pelon maantiede (1995)
WSOY, 440 sivua.

Koko maailma kohisee: tuntematon pikkuvaltio Suomi on noussut maailmankartalle, kun seitsemän miestä on löydetty murhattuina. Otsikot kirkuvat, uutistoimistot revittelevät ja televisiossa psykologit tarjoavat kilvan viiltäviä analyysejään. Kaikista järkyttävintä tuntuu olevan, että murhien takana on joukko naisia, se heikompi sukupuoli, joka tähän mennessä on totuttu tuntemaan vain pullantuoksuisina äiteinä, alistuvina aviovaimoina, edustuskelpoisina tyttöystävinä, elovenatyttöinä.

Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on kiltti ja miellyttämishaluinen entinen kympin tyttö, josta aikuisena tuli tunnollinen hammaslääkäri ja äiti. Osittain sattumalta hän ajautuu osaksi seitsenhenkistä naisporukkaa, Keskiyön instituuttia. Naistutkimuksen Pelon maantiede -nimisenä kurssina alkanut luentosarja siirtyy vähitellen luokkahuoneista pimeille kaduille, joissa kirjat vaihtuvat sukkapuikoiksi ja luetuista rikoksista tulee totta. Jokaisella ryhmän naisista tuntuu olevan omat, toinen toistaa järkyttävämmät, miesten aiheuttamat traumat kannettavanaan. Keskiyön instituutin tarkoitus on kostaa miehille kokemiensa kaltoinkohteluiden ohella koko naissukupuolen kärsimykset.

"Sisareni olivat niin pieniä, tietäisittepä, hennompia ja kalpeampia kuin kukaan olisi osannut kuvitella, niin hauraita, luiden ääriviivat kuulsivat terävinä ihon läpi, raollaan olevien huulien välistä pienet hampaat. Kun katselin niitä viimeistä kertaa muistin kohdustani otettuja kuvia, syntymättömiä lapsiani, niin vieraita ja niin omiani, ihot kuin jauhoiset hunnut."

Pelon maantieteessä sekoittuvat kiehtovalla tavalla muistot, kuvitelmat ja todellisuus sekä mennyt, nykyinen ja tuleva aika. Ajatus naisten kostosta sekä koston sokaisevasta voimasta on vähintäänkin mielenkiintoinen. Silti koukuttavan alun jälkeen jotain jää puuttumaan. Ehkä kyse on nimenomaan siitä, että Keskiyön instituutin toiminta menee edetessään niin äärimmäisyyksiin, ettei kirjan henkilöihin voinut hyvällä tahdollakaan missään vaiheessa samaistua. Tästäkin huolimatta Pelon maantiede oli herättelevä, onnistunut kirja, mutta omaperäinen juonikuvio ja kerronta olisivat antaneet odottaa vielä astetta parempaa teosta.


Muita Anja Snellman/Kauranen -suosikkejani, jotka myös jatkavat samaa naiseuden teemaa:

Parvekejumalat
Lemmikkikaupan tytöt
Safari Club
Lyhytsiipiset

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti