keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Eve Hietamies: Tarhapäivä



”Mentiin tarhaan ja töihin, syötiin nakkeja ja nugetteja, käytiin ulkona, katsottiin Kapteeni Flamingoa ja Dinojunaa, vaihdettiin puhtaat kalsarit. Tuli perjantai ja Oma lelu –päivä, sen jälkeen lauantain tikkaripäivä, maanantaina vauhti kiihtyi jälleen. Lumet tulivat, lumet sulivat.
   Keräsin samoja leluja samoihin muovilaatikoihin, ripustin samoja vaatteita samoille pyykkinaruille, luin samoja satuja iltaisin ja sanoin samat lauseet joka aamu. Olin odottanut, että Terttu rikkoisi sitä rutiinia, mutta se olikin sujahtanut sisään samaan tarhapäivään. Nyt vain sanoin samat lauseet joka aamu kahdelle ihmiselle.
   Jossain vaiheessa olin kadottanut itseni.”

Eve Hietamies: Tarhapäivä (2012)
Otava, 447 sivua
Luin Eve Hietamiehen Yösyötön aikoinani äitiyslomalla poika R:n ollessa vasta vauva. Silloin Hietamies osui ja upposi: kirja sekä itketti että nauratti ja ennen kaikkea valoi uskoa ajatukseen, että ”ainakin fiktiivisessä maailmassa on joku muukin, jolla tämä kaikki uuden opettelu ei vauvan kanssa menekään niin kuin blogeissa”. Yösyötön jatko-osaa Tarhapäivää jonottelinkin hetken kirjaston varausjonossa, ennen kun pääsin ahmimaan Pasasten uusia kuvioita.

Aikaa on kulunut jokunen vuosi, mutta muuten Tarhapäivä jatkaa siitä, mihin Yösyöttö jäi. Äidinmaidonvastikkeet, vaipparumba ja leikkipuistoporukka ovat vaihtuneet päiväkotiaamuihin, naulakoihin teipattuihin tiedotteisiin (mitkä itse asiassa ovat allekirjoittaneesta ihan mukavia!) sekä Saarioisten äitien kokkaamiin einesillallisiin. Samat päivät seuraavat toisiaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Sitten Antin ja Paavon kaksihenkinen perhe saa yllättäen kolmanneksi jäsenekseen naapurin viisivuotiaan Tertun ja yhtäkkiä yhden lapsen isänä nääntyvä Antti huolehtiikin yksin kahdesta tenavasta.


”Olin ollut Hawk-hävittäjän kyydissä, laskeutunut köysillä Utin jääkäreiden kanssa Valkealassa Ohlavalammen seinämän, ajanut Parolannummella T-55-tankkia, viettänyt työn puolesta viikonlopun sinkkuristeilyllä, seurannut Matti Nykäsen strippauskeikkaa, etsinyt Tampereella junan alle hypänneen tyypin irronneita ruumiinosia pelastusmiesten kanssa ja myös löytänyt niitä. Silti mikään ei hirvittänyt niin kuin se, että Paavolle tulisi kahden päivän kakkatauko.”


Yösyöttö nauratti, ihastutti, puhutteli ja vähän ravistelikin reilu vuosi sitten niin kovaa, että Tarhapäivältä olisi vaadittu ihmeitä samaan. Ehkä se vaan on niin, että vauvavuosi imetyksineen ja äiti-lapsi-joogineen yksinkertaisesti on paljon otollisempaa maaperää huumorille kuin työpaikka-päiväkoti-koti-työpaikka-päiväkoti-rumba; tokihan kirja kuvaa lapsiperheen elämää ja arjen tasapainottelua aika osuvasti, mutta vedet silmissä nauramisen sijaan tuli ennemminkin vain hymähdeltyä, että ”Hei, niin meilläkin!”. Ehdottomasti suosittelemisen arvoinen kirja kaikille pikkulasten vanhemmille – ja etenkin vanhemmuuteen hurahtaneille äideille – , mutta ei ehkä toimi kohderyhmänsä ulkopuolella niin hyvin kuin Yösyöttö, jonka meillä myös perheen isi luki tannoin ahmien.

Vaikka Tarhapäivässä arjen ongelmat ja haasteet ovatkin välillä hitusen liioiteltuja ja osa  lähipuiston äitihahmoista varsin karikatyyrimaisia, voi samoja elementtejä löytää ihan oikeastakin elämästä. Huraa, tätä se on, siis muillakin! Muutama arvostelupiste tosin lähtee hienoisesta ennalta arvattavuudesta: lopussa Tarhapäivä kun valitsee juuri sen tien, minkä Yösyöttö vielä malttoi jättää ottamatta. Mutta minkäs teet: ainakin itse olisin ollut kaikkiin muihin loppuratkaisuihin todella pettynyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti