keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Ava adore.


Charlaine Harris: Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Gummerus, 336 sivua.



Nuhjuisessa Bon Tempsin pikkukaupungissa asuvan tarjoilijan Sookien päiviä voisi luulla toistensa kaltaisiksi. Sookiella on kuitenkin erityinen taito: hän pystyy, osin tahtomattaan, lukemaan ihmisten ajatuksia. Eräänä päivänä Bon Tempsiin saapuu komea, salaperäinen Bill, joka sattuu kuin sattuukin olemaan vampyyri. Ajautuessaan suhteeseen Billin kanssa Sookie tulee samalla vetäistyksi osaksi Billin pelottavaa tuttavapiiriä sekä mukaan tapahtumaketjuun, jossa kaikki vampyyreitä tapailevat naiset ovat hengenvaarassa.

"Odotin että hänen autonsa katosi näkyvistä ennen kuin sammutin kuistin valot ja menin sisään. Avasin puseroni nappeja samalla kun kävelin, väsyneenä ja valmiina sänkyyn.
     Jotain oli vinossa.
     Pysähdyin keskelle olohuonetta. Katsoin ympärilleni.
     Kaikki näytti olevan kunnossa, eikö vain?
     Kyllä. Kaikki oli paikallaan.
     Se oli se haju.
     Se haju oli kuin pennyn kolikko.
     Kuparinen haju, terävä ja suolainen.
     Veren haju."

Koska vietin synkimmät teiniangstivuoteni pitkälti Anne Ricen kirjojen ja Tom Cruisen Lestat-tulkinnan lumoissa, olisi voinut luulla, että Veren voima olisi kirja nimenomaan minun makuuni. Kumma kyllä, ei ollut. Siinä missä Anne Ricet ovat (edelleen) lumoavasti kirjoitettuja ja (omassa kategoriassaan) tarinoina uskottavia, tuntui Veren voima heppoisen harlekiinimaiselta hömpältä, mitä vielä tehostivat tekstin lyhyet virkkeet, sanalla sanoen teinikieli sekä kerronnan eteneminen pitkälti dialogien avulla. Viimeinen niitti teoksen edes näennäiselle uskottavuudelle oli itsensä vampyyrihahmoisen Elviksen ilmestyminen Bon Tempsiin kirjan loppupuolella. No, ainakin tiedämme nyt, että Elvis todellakin elää

Ilman Elvistä ja muutamaa muuta varmasti humoristiseksi tarkoitettua mutta lähinnä kömpelöä juonenkäännettä Veren Voima olisi voinut olla enemmän viihdyttävää hömppää, mutta nyt se valitettavasti oli pelkkää hömppää. Ehkä kirja olisi pitänyt alun alkaenkin ottaa lähinnä vampyyriromaaniparodiana ja sarkasmina, jolloin teksti olisi täyttänyt tehtävänsä paremmin. Kirjasarjaa on hehkutettu ja hypetetty paljon eri medioissa, mitä ei voi kuin ihmetellä (ja kaivaa jostain hyllyjen kätköistä esille vanhat kunnon Anne Ricet).

Televisiosarjana True blood hahmoineen ja juonikuvioineen kuulemma toimii, joten ehkä annan Sookie Stackhouselle vielä tulevaisuudessa uuden tilaisuuden. Vai pitäisikö vanhan vampyyrikirjallisuuden ystävän kokeilla seuraavaksi Twilightia, mitä luulette?

2 kommenttia:

  1. Aah, Twilight <3<3 Sulattaa jokaisen sydämen (ainakin romantiikkaan uskovan :))!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää ehkä itsekin hipsiä joko leffavuokraamoon tai kirjastoon...

      Poista