torstai 25. heinäkuuta 2013

Kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän.

"Kabul on..." Idris hakee oikeita sanoja. "Tuhat tragediaa neliömaililla."


Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (And the Mountains Echoed, 2013)
Otava, 411 sivua.


Parin ja Abdullahin suhde on paljon enemmän kuin pelkkä sisarussuhde; Abdullah on valmis tekemään nelivuotiaan siskonsa puolesta mitä tahansa. Äitinsä menettäneet sisarukset hakevat turvaa toisistaa, kun äitipuolen kosketus onkin lyönti ja isällä ei raskaan työpäivän jälkeen enää ole aikaa. Lopulta rahapula ja huoli perheen toimeentulosta ajaan isän epätoivoiseen ratkaisuun, ja samalla sisarusten elämän suunta muuttuu lopullisesti.

"Mutta myös jotain muuta, ja se kutsuu häntä eniten. Se on hänen näkökenttänsä reunalla, pakeneva varjo. Hahmo. Yhtä aikaa pehmeä ja kova. Pehmeä käsi hänen omassaa. Kovat polvet, joita vasten hän painoi poskensa. Hän etsii hahmon kasvoja, mutta ne pakenevat häneltä, liukuvat pois aina kun hän kääntyy katsomaan. Pari tuntee aukon avautuvan sisällään. Hänen elämästään on aina puuttunut jotain. Jotenkin hän on aina tiennyt sen.
      "Veli", hän sanoo tajuamatta puhuvansa ääneen. Tajuamatta että hän itkee."

Vuosia myöhemmin amerikkalaistuneet Idris ja Timur palaavat entiseen kotimaahansa ja Kabuliin lunastaakseen takaisin suvun kiinteistöjä. Vastassa odottaa kuitenkin täysin erilainen maa, jonka he  aikoinaan vaihtoivat suuren maailman upouusiin kotiteatterisetteihin ja kalliisiin autoihin. Näiden tarinoiden ohella lukija pääsee kurkistamaan Parin ja Abdullahin äitipuolen Parwanan raskaita valintoja ja tämän veljen Nabin elämää rikkaan afgaanimiehen uskollisena autonkuljettaja sekä tutustuu kahteen tyttöön, Roshiin ja Thaliaan, joiden elämän ja ulkonäön yksi hirvittävä tapaus muutti. Eri henkilöitä yhdistää eri vuosikymmenten Afganistan, joko sieltä lähteminen tai sinne jääminen, sekä tietty juurettomuus.

Koska Hosseinin edelliset kirjat Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa ovat molemmat yksiä suosikkikirjojani, olivat odotukset korkealla, kun Ja vuoret kaikuivat vihdoin viimein kopsahti postiluukusta eteisen lattialle. Ensimmäinen fiilis kirjan loputtua olikin, että kirja oli erilainen. Ei missään  nimessä huono, vaan erilainen. Edeltäjistään poiketen Ja vuoret kaikuivat koostuu yhden selkeän juonen sijaan useista eri tarinoista, paikoista, ajoista ja henkilöistä - useista eri kohtaloista -, mikä tekee kirjasta mielenkiintoisen ja samalla tavallista haastavamman. Aiemmin lukemistani Hosseineista Ja vuoret kaikuivat eroaa myös siinä, että vaikka kirjan tarinat ovatkin kaikki kovin melankolisia, näkyy tunnelin päässä kuitenkin valoa. Tietyllä tapaa onnellinen loppukin tuntui vaihteeksi aika mukavalta.

Ihastunko? Kyllä. Suosittelisinko muille? Kyllä. Ja jos en olisi aiemmin lukenut kahta edeltäjää, voisin jopa hehkuttaa lukeneeni juuri yhden vuoden parhaista kirjoista. Ehkä suuri henkilömäärä vaikutti kuitenkin siihen, ettei yhteen hahmoon ehtinyt kiintyä niin täydellisesti, kuin Hosseinin aiemmissa teoksissa. Yhteistä edeltäjiin on kuitenkin Hosseinin taito kuvata Afganistania ja ihmiskohtaloita sekä kyky kirjoittaa kauniisti surustakin; kirjan kerronta imaisi mukaan heti ensi sivuilta.

Ja vuoret kaikuivat on kirja suhteistamme läheisiimme sekä valinnoista, jotka muuttavat elämämme suunnan. Näennäisesti irrallisilla kohtaloilla ja ihmisillä on kuitenkin yhteys, ja lopulta kaikki palaavat Baba Saburin kirjan alussa kertomaan tarinaan. Joskus sormi on leikattava, jotta käsi pelastuisi.

2 kommenttia:

  1. Pitääkinpä tämä joko ostaa tai jonottaa kirjastosta. Vasta keväällä luin tuhat loistavaa aurinkoa ja se teki minuun suuren vaikutuksen. (olen mielestäni lukenut melko paljon elämäni aikana)Sitä piti ahmia ja välillä tippa linssissä. Leijapoikaa en ole vielä lukenut, eli sekin listalle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa ehdottomasti! Tämä uusin ei tosin vaatinut ihan yhtä montaa nenäliinapakettia kuin Tuhat loistavaa aurinkoa - Leijapoikaa varten niitä taas on hyvä varata reilusti.

      Poista