perjantai 12. heinäkuuta 2013

Laura Honkasalo: Eropaperit

 "Kivi jonka poimin saaresta on anorakkini taskussa. Otan sen esiin ja lämmitän sitä käsissäni. Tulen kajossa siinä kimaltelee kiisu, valkea täplä hehkuu hämärässä. Puristan kiven käsieni väliin ja käperryn Joken kylkeen.
       Miten näin onnellinen voi olla."


Laura Honkasalo: Eropaperit (2009)
Otava, 407 sivua.


Siihen, etten vielä muutama kuukausi sitten uskaltanut hurraten julistaa Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä (joka muuten on nyt suomennettu, joten mars kirjastoon!) parhaaksi tänä vuonna lukemakseni kirjaksi, oli tosiaan syynsä. Laura Honkasalon Eropaperit nimittäin ansaitsee tuon arvonimen aivan ehdottomasti, siitäkin huolimatta, että vuotta on vielä melkein puolet jäljellä.

"Ilo tykytti ihon alla väkevinä sykäyksinä. Hänellä oli koti eikä se ollut ahdas asunto Messeniuksenkadulla, vaan tuo mies ja pieni tyttönen, hänen omansa. He olivat paksu paalujuuri, joka sitoi hänet elämään. Paha olo oli poissa, murhe joka kietoi hänet itseensä, kun hän seisoi koulun jälkeen tiskin takana."

Ennen niin elämänhaluisesta ja aina tyylikkäästä Leeasta, joka poltti sikareita myöhään yöhön ja hyppäsi kalliolta vaatteet päällä jääkylmään mereen, on tullut katkera, kuolemaa odottava vanhus. Iloisen ja äänekkään ystäväpiirin sekä porvarillisen perheidyllin tilalla on enää entinen miniä Sinikka, joka edelleen vierailee tunnollisesti mielisairaalassa ystävänsä luona. Sinikan ja Leean ohella kirjan kolmas naisääni kuuluu Sinikan tyttärelle Saralle, jonka lapsuus loppui vanhempien rankkaan eroon. Yhden perheen tarina rakennetaan taitavasti hajanaisista sirpaleista, eriävistä muistoista sekä vierivistä vuosikymmenistä ja kerrotaan lopulta eri äänin, eri ajoissa.

"Hän oli aina halunnut enemmän. Enemmän kuin Punavuoren ahdas pimeä asunto. Enemmän kuin hiekkaiset lapsenhiukset, tarjousappelsiinit, tyhjä talouskukkaro, irronneen napin jahtaaminen valintamyymälän käytävillä, äidin hillopurkit, jotka saapuivat joka syksy kiitolinjalla kuin musta moite, sillä Sini ei koskaan käynyt kotona. Äiti oli nähnyt hänen lapsensa vain kuvissa, joita hän postitti tunnollisesti. Oli pakko olla enemmän, jotain muuta."

Eropapereita voisi analysoida pitkäänkin sekä kuvailla latteasti ja ah-niin-kuluneesti ilmauksilla "ajatuksia herättävä", "mukaansatempaava", "rankka, mutta silti liikuttava" tai "kauniisti kirjoitettu", mutta siihen ei taida nyt ryhtyä. Riittää, kun sanon, että Eropaperit on kuin puoliksi Riikka Pulkkisen Totta ja puoliksi Juha Itkosen Hetken hohtava valo, ja jo ensimmäiseltä sivulta tiesin - aivan oikein - että käsissäni on kirja, joka yltää kaikkien aikojen suosikkikirjojeni listalla aivan yhtä korkealle kahden edellä mainitun kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti