perjantai 2. elokuuta 2013

I wanna do bad things with you.

 "Kun sitten olin saanut itseni rauhoittumaan, leikkasin palan kakkua, panin sen lautaselle ja vein sen olohuoneeseen. Söin kakkua ja katselin sitä mikä makasi lattialla. Kakussa oli vaaleanvihreä marsipaanipäällinen ja täytteenä vadelmaa ja kreemiä. Sen päälle oli kiinnitetty tomusokeriseoksella saksanpähkinä.
      Olin iskenut miehen kuoliaaksi."


Karin Fossum: Minä näen pimeässä (Jeg kan se i mörkret, 2011)
Johnny Kniga, 223 sivua.


Se oli alkanut vähitellen. Nipistys siellä, toinen täällä, lopulta lääkkeiden huuhtelu alas vessanpöntöstä sekä ryppyiseen korvaan kuiskattu uhkaus. Pikkuhiljaa vanhusten saattohoitojana työskentelevän Riktorin henkilökohtaiset huvit käyvät yhä julmemmiksi ja julmemmiksi. Ulkoisesti hän on kuin kuka tahansa muukin, ystävällinen mutta ehkä vähän outo setä puistonpenkiltä, se hiljainen työkaveri, jota kukaan ei oikeastaan tunne. Sitten eräänä talvisena iltana Riktor sattuu näkemään, kuinka mies hiihtää avantoon. Pitkän aikaa hän seuraa miehen pyristelyä ja katsoo, kun mies lopulta uupuu ja katoaa kylmään veteen. Tämän jälkeen Riktorin elämä ei enää ole entisellään.

"Toisen matkiminen ei tuota pienintäkään vaivaa, osaan matkia kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä ja hyvyyttä. Raskasta vain on pidätellä pahoja mielitekoja. Ajattelen usein kaikkea sitä mitä voi tapahtua jos menetän otteen oikein pahasti ja niin käy aina toisinaan."

Minä näen pimeässä ei ole tyylipuhdas dekkari, vaikka siinä murhaa selvitelläänkin; ennen kaikkea se on psykologinen trilleri, joka pureutuu pahuuteen ja mieleen. Perinteisen jännityksen ja nopean temmon sijaan kirja tarjoaa piilevää, kutkuttavaa odotusta. Tästä syystä kirjan loppu olikin pieni pettymys: ainakin itse olisin odottanut jotain paljon mullistavampaa. Hyvä, mutta ei missään mielessä Karin Fossumin paras kirja.

Fossumin kirjassa lukija viedään niin syvälle kuin mahdollista: pahantekijän pään sisälle. Riktorille hänen toimintansa ja sairaat tekonsa ovat perustelttuja ja oikeutettuja, muistonsa - tai niiden puute - tosia. Toisaalta lukija pääsee myös todistamaan Riktorin häiriintyneen mielen vähittäistä pirstaloitumista olemattomien äänien, hajujen ja kuvitelmien kautta. Itseä tosin jäi välillä vaivaamaan kirjan tietty arkisuus, tavanomaisuus sekä se, ettei päähenkilön sairaalle toiminnalle löytynyt mitään selkeää alkusyytä. Ehkä se oli tarkoituskin: kaikkein julmimpiin tekoihin pystyvät ihminen voi istua ensi viikolla vieressäsi paikallisbussissa, ja lopulta murhaajan mielenliikkeet, tunteet, ajatukset, tarpeet ja toiveet kun ovat kovin lähellä meidän omiamme.


Karin Fossumilta suosittelen:
Rakas Poona (2000)
Hullujenhuone (1999)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti