torstai 29. elokuuta 2013

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

"Ala tulla", Peter sanoi hiljaa ja he kävelivät uudelleen virinneen määrätietoisuuden vallassa kohti mahtavaa ja kärsinyttä puuvanhusta, jonka Peter mielsi jonkinlaiseksi Hernen tammeksi. Sen takana kulki raja - näkymätön mutta voimallinen niin kuin kaikki sisäoppilaitoksen säännöt ja kiellot - johon metsän sallittu osa päättyi ja josta kielletty osa alkoi."


Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (The stranger's child, 2011)
Otava, 540 sivua.


On kesä 1913, aika ennen kuin sota saapui Eurooppaan ja Englantiin. Nuori Cambridge-opiskelija George saapuu lomailemaan kotiinsa maaseudulle mukanaan opiskelukaverinsa, lupaava runoilija Cecil Valance. Yhteisen viikonlopun aikana hurmaava Cecil kietoo koko talon pikkusormensa ympärille. Ennen lähtöään hän kirjoittaa Georgen pikkusiskon Daphnen muistikirjaan talolleen omistamansa runon Two Acres. Kun Cecil sitten muutamaa vuotta myöhemmin kaatuu Ranskassa, jää mystreeri siitä, kenelle runo todellisuudessa oli kirjoitettu, vaivaamaan ihmisten mieliä koko vuosisadaksi.

Vieraan lapsi veti ennen kaikkea sanattomaksi. Eikä pelkästään hyvällä tavalla. Mitä edes voi sanoa tiiliskiven paksuisesta kirjasta, joka oli paljon kaikkea - hienoja koukeroita, pitkiä virkkeitä, monipuolisia kuvauksia ja tarina, joka kulki läpi kokonaisen vuosisadan - mutta joka ei siltikään liikauttanut yhtään? 

Vieraan lapsi on Alan Hollinghurstin ensimmäinen suomennettu teos, ja sitä on hehkutettu ensin kotimaassaan ja suomennoksen ilmestyttyä myös kotimaisissa kirjallisuusblogeissa. Kahlattuani kirjan läpi uskallan ihmetellä miksi. Eikä syynä suinkaan ole henkilöiden suuri määrä tai tarinan hyppiminen aikakaudesta toiseen;  Cecilin elämä ja jälkeensä jättämä "mysteeri" vain eivät ole niin kiinnostavia ja järisyttäviä, että ne jaksaisivat pitää mielenkiintoa yllä yli viidensadan sivun ajan. Kirjailijan tyyli kuvata ihmisiä ja miljöötä pikkutarkan yksityiskohtaisesti sekä tarinan hidas, jopa laahaava, eteneminen alkaa myös parinsadan sivun jälkeen tökkiä ja tappaa samalla senkin vähän tunnelman, mitä brittiläisen yläluokan kartanoelämäkuvaukset kirjaan tuovat.

Ensimmäinen ajatus kirjan loputtua oli, että "tässäkö tämä nyt oli?". Tämäkö siis oli se "suuri" mysteeri, jonka pohtimiseen meni koko vuosisata? Kirjan loputtua oli vaikea myös sanoa, mistä teos lopulta kertoi vai kertoiko mistään; ainakaan sen sanomiseen ei olisi pitänyt tarvita yli viittäsataa sivua. Vieraan lapsi lupasi koko ajan paljon, mutta antoi lopulta kovin vähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti