tiistai 20. elokuuta 2013

Laura Honkasalo: Tyttökerho

"Katri muistaisi suihkulähteen ja kuparikolikon. Hän muistaisi, miten oli toivonut rakkautta, ja myöhemmin hän katuisi."

Laura Honkasalo: Tyttökerho (2005)
Otava, 336 sivua.


Katri on 28-vuotias ja valmis löytämään sen oikean. Tai sitten sen väärän, kunhan jonkun, joka tuo mukanaan vauvan, siivouskomeron ja kristallikruunun. Neljän tytön aikoinaan muodostamasta tyttökerhosta yksi on jo vaihtanut vanhat ystävänsä vaipparumbaan, ja jos Katri ei toimi nopeasti, jää hän pian yksin. Sitten tielle osuu kuin osuukin Milo, johon Katri toivoo rakastuvansa. Jos vain on tarpeeksi sinnikäs, kiltti ja mukautuvainen ja toivoo oikeita asioita, huonokin suhde muuttuu ajan mittaan hyväksi.

"Kadut olivat täynnä onnellisia ihmisiä, heillä oli uudet vaatteet, he suutelivat pitkään kadunkulmissa ja porttikongeissa, ostivat yhteiseen kotiin kukkia ja parsaa eivätkä riidelleet koskaan. Katri oli kaupassa yksin ja osti ruokaa, vaikka hänellä ei ollut nälkä. Kun hän nousi portaita, ovien takaa kuului lasten naurua ja kattiloiden kolinaa, aikuiset laittoivat pastakattilan kiehumaan ja lapset hyppivät sohvalla ilosta kiljuen. Lattialla oli kirjavien lelujen sekamelska, ei tyhjää niin kuin Katrin asunnossa, kukaan ei ollut korjannut edellisaamun kahvikuppia pois eikä kukaan valuttanut vettä kylpyhuoneessa, jossa oli vain yksi hammasharja."

Tyttökerhon suurin heikkous on ehdottomasti sen henkilöhahmojen epäuskottavuus. Sama pätee niin sinkkuhahmoihin kuin jo pysyvän parisuhteen löytäneisiin: heistä jokaisen tekoja ja valintoja leimaa Kun kaikki muutkin -ajattelu. Kirjan maanisista baarikiitäjistä, jotka kuluttavat kaiken aikansa, ajatuksensa ja energiansa miehenmetsästykseen, tulee seurustelemaan ruvettuaan silmänräpäyksessä kulmasohvanomistajia, asuntovelallisia ja vauvakuumeilijoita. Ja jos perinteinen kaava ei onnistu, voi aina pakata rinkan ja suunnata mitään kenellekään ilmoittamatta Kaakkois-Aasian köyhimpiin kolkkiin löytämään itsensä (ja palaamaan sitten taas lattelasien ääreen). Eikä siinä mitään, toki monelle näin käykin, mutta onhan elämässä muutakin. On harrastukset, työ, koukuttavat tv-ohjelmat, hyvät kirjat, liikunta, matkustelu ja sellaiset illat ystävien tai perheen kanssa, jolloin ei lähdetäkään kaupungille. Tyttökerhon sinkkunaisin elämässä ainoa kiintokohta on kuitenkin pariutuminen - silläkin uhalla, että joutuu huonossa suhteessa kaltoinkohdelluksi. Tarinan edetessä tekisi mieli huutaa ääneen: miten kukaan voikaan olla noin tyhmä?

Ajoittain sivuilla pilkahtelee se Honkasalon kaunis, välillä jopa runomainen kerrontatyyli, johon Eropapereissa ihastuin täysin, mutta pian se taas katoaa suhdesäätöjen alle. Muutama piste Honkasalolle kuitenkin siitä, ettei kirjan loppu luojan kiitos ollut se kaikista ilmeisin ja ennalta arvattavin, ja että jossain kaiken kevyen hömpän ja ihmissuhdesähläämisen alla on kuitenkin tietty melankolinen perusajatus siitä, että meidän elämämme oikeasti on näin pinnallista; pitää olla niin kuin kaikki muutkin, saada mies, lapsi ja skandinaavisesti sisustettu omakotitalo ennen kuin löytää itsensä. Ehkä kirja jäi ärsyttämäänkin nimenomaan siitä syystä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti