keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito

"Minä herätän ihmisissä vastenmielisyyttä. Muuta selitystä ei ole. Kun palasin Denverin sairaalasta kotiin niin tajusin, että minulla ei ollut Itä-Provindencessa ketään samanikäisiä ystäviä. Tunsin ilman muuta joitakin ihmisiä, joille nyökäytin tervehdykseksi supermarketissa tai rohdoskaupassa, mutta jos puhutaan sellaisista ihmisistä, joille voi soittaa illalla tai ehdottaa leffassa käyntiä, niin... heitä ei enää ollut."


Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito (The Memory of Running, 2004)
Otava, 381 sivua.


43-vuotiaana ja 127-kiloisena alkoholin, tupakan ja suolarinkeleiden suurkuluttajana Smithy Ide on tullut elämässään käännekohtaan. Viimeinen sysäys tulee käsittämättömän tragedian muodossa, ja muutamien yhteensattumien seurauksena Smithy päätyy kaikkine kiloineen ja menneisyyden traumoineen ajamaan polkupyörällä Amerikan halki. Mantereen toisella puolella Las Vegasissa Smithyä odottaa tämän sisaren Bethanyn ruumis, mutta ennen hautaustoimistolle saapumista Smithyn on polkiessaan rakennettava mielessään yhtenäinen kuva hajanaisista muistoista ja käytävä läpi elämäänsä, jota alusta alkaen varjosti isosiskon skitsofrenia.

Polkupyörällä ajamisen taito on hyväntahtoinen ja välillä (tragi-)koominenkin tarina hyvää tarkoittavasta luuserista, joka itseään etsiessään ajautuu sattumalta eriskummallisesta tilanteesta toiseen. Matkansa aikana Smithy törmää ulkomuotonsa takia käsittämättömiin ennakkoluuloihin, mutta onnistuu myös laittamaan hyvän kiertämään useammallakin tapaa. Usein huvittavienkin matkasattumuksien väleissä kirjan sävy muuttuu kuitenkin aina melankoliseksi, kun Smithy palaa mielessään menneisyyteen ja perheensä, ennen kaikkea Bethanyn, tarinaan. Kuusikymmentäluvun yhteiskunnassa mieleltään sairaasta Bethanystä tuli virtahepo Idejen olohuoneeseen, katastrofi, jonka käsiin räjähtämistä odotettiin henkeä pidätellen, ja Äänen edessä koko muu perhe kutistuu aina olemattomiin.

"Vietin mamman ja papan kanssa pitkiä vierailutunteja Bradleyn sairaalassa. Bethany ei alkanut edistyä siten kuin aiemmilla kerroilla. Hän ei reagoinut mihinkään, ja ensimmäistä kertaa hänen äänensä ei kursaillut tulla julki. Se oli vaativa ja kova ja kamala. Se kirkui meille silloin kun olimme Bethanyn luona. Se nimitteli meitä kammottavasti ja kuulosti kuivalta kuin autiomaa. Mutta se olikin hulluutta, ja Bradleyn sairaalassa tunnettiin hulluus, joten henkilökunta kohteli Bethanyä ymmärtävästi ja meitä lohduttavasti."

Vaikka McLartyn kirjassa on paljon potentiaalia, jättää se kuitenkin jotenkin kylmäksi. Tuntui, että tarina olisi toiminut paremmin selkeästi komediana tai vaihtoehtoisesti tragediana, mutta näiden yhdistelmänä molemmista puolista jää hieman lattea fiilis. Myös kirjan romanttiset elementit ontuvat ja tuntuvat aika ajoin todella epäuskottavilta. Nimenomaan Bethanyn tarina ja melankolisemmat sävyt saivat minut lukemaan kirjan loppuun, sillä pelkkä forrest gumpmainen Amerikan halki matkaaminen ei siinä määrin sykähdyttänyt. Ajoittaisen kohelluksen tarkoitus on kai häivyttää kirjasta liikaa synkkyyttä, mutta kevyenä on the road -kirjana Polkupyörällä ajamisen taito jää kuitenkin paljon siitä, mitä se olisi voinut olla.

2 kommenttia:

  1. Sain tämän kirjan ystävältäni lainaksi, mutta jostain syystä se on edelleen lukematta. Lisäksi muistelen jopa kerran jo aloittaneeni kirjastosta lainaamaani kappaletta. Luettuani arviosi, taidan suosiolla unohtaa koko kirjan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Polkupyörällä ajamisen taito oli ihan kohtuullinen luettava, mutta PAREMPIA kirjoja kyllä pystyy luettelemaan heti monta kymmentä...

      Poista