sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Nick Hornby: Skeittari

 "Toisinaan voi näyttää siltä, että lapset pärjäävät aina paremmin kuin vanhempansa. Se tuttu juttu - jonkun isä oli kaivostyöläinen tai ties mikä, mutta hänen poikansa pääsee pelaamaan Valioliigan joukkueeseen tai voittaa Idolsin tai keksii internetin. Sellaiset tarinat saavat tuntemaan kuin koko maailma olisi menossa eteenpäin. Mutta meidän perheessä kaikki aina liukastuvat jo ensimmäisellä portaalla. Itse asiassa useimmiten kukaan ei edes löydä rappuun asti."


Nick Hornby: Skeittari (Slam, 2007)
WSOY, 330 sivua.


Mikä? Ensimmäinen lukemani Nick Hornby, mikä on aika yllättävä, sillä Hornbyn romaaniin perustuva (Hugh Grantin loistavalla luonnenäyttelyllä varustettu) Poika on yksi suosikkileffoistani.

Mitä? 16-vuotiaan lontoolaisen Samin elämä rullaa rennosti eteenpäin skeitaten, kavereiden kanssa hengaillen ja siinä sivussa koulua käyden. Samin teini-ikäisenä saanut yksinhuoltajaäitikin on vasta kolme vuotta vanhempi kuin David Beckham, vuoden vanhempi kuin Robbie Williams ja neljä vuotta nuorempi kuin Jennifer Aniston. Rennon elämän loppu alkaa kuitenkin äidin raahatessa Samin mukanaan ystävänsä juhliin, joissa Sam tapaa hienostokoulua käyvän viisikymppisten vanhempiensa silmäterän Alician. Kuinka ollakaan, muutaman epäonnisen sattuman seurauksena ja epämääräisen eron jälkeen raskaustestiin piirtyy kaksi viivaa ja Sam huomaa toistaneensa vanhempiensa virheen. Ja toisin kuin rinnakkaisluokan vauvakuumeilevat teinitytöt, Sam tietää jo äitinsä kokemusten perusteella, että vauva vaatii enemmän hoitoa kuin ipad. Enneuniensa kautta Sam pääsee kurkistamaan, miltä elämä vauvan kanssa tulee näyttämään. Ei hyvältä.

"He olivat erilaisia kuin minä ja Alicia. He kaikki tulivat autolla, ja joka ikinen oli vanhempi kuin äitini. Tai ainakin näytti vanhemmalta. He eivät olleet nähneet vaivaa vaatetuksensa eteen. Joillakin miehillä oli puku kai sen takia, että olivat tulleet suoraan töistä, mutta muilla miehillä oli vanhat maastohousut ja pusakka. Kaikilla naisilla oli isot karvaiset puserot ja toppatakki. Monella oli harmaa tukka. He katsoivat minua kuin epäillen, että yrittäisin myydä heille crackia tai ryöstää heidät. Minä olin se, jolla oli kännykkä. Minusta he eivät näyttäneet ryöstämisen arvoisilta.
     "Minä en tuonne mene", sanoin Alicialle, kun hän ilmestyi paikalle. Nyt näki, että hän oli raskaana, ja hän liikkui paljon hitaammin kuin ennen. Mutta hän olisi silti voittanut kisassa kenet hyvänsä niistä naisista.
      "Mikset?"
      "Siellähän ollaan kuin opettajanhuoneessa", minä sanoin.
      Ja siinä samassa, kun sanoin niin, yksi koulumme opettajista ilmestyi paikalle miehensä kanssa. "


Millainen? Skeittarin teemoina ovat teiniraskauden ja -vanhemmuuden ohella eri yhteiskuntaluokkien väliset erot, jopa kuilut. Vakavasta aiheestaan huolimatta kirja onnistuu olemaan kepeä ja hauska ja vielä tuntumaan 16-vuotiaan minäkertojansa ansiosta uskottavalta. Lisäksi Skeittari koukutti siinä määrin, ettei kirjan lukemiseen mennyt montaa päivää. Monin paikoin tekstistä tulee mieleen Erlend Loe, mikä ei sekään ole huono asia. Loistava, viihdyttävä kirja, joka oli näennäisen keveytensä alla täyttä asiaa.

Kenelle? Huumorin ystäville. Vanhemmille. Nuorille tai vaihtoehtoisesti nuorekkaille. Kaikille, jotka aikoinaan ihastuivat Erlend Loen Supernaiiviin. Myös niille, jotka etsivät jotain uudenlaista luettavaa ja niille, jotka eivät edes tiedä, missä kirjasto on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti