torstai 17. lokakuuta 2013

No alarms and no surprises, please.

"Huokaisin hiukan, ojentautuisin ja kääntyisin, avaisin silmäni ja hämmästyisin nähdessäni räikeän auringonpaisteen, kovan kirkkaan taivaan, joka olisi niin erilainen kuin uneni kuutamo. Päivä olisi meidän kummankin edessä, varmastikin pitkänä ja tapauksettomana, mutta tulvillaan tiettyä hiljaisuutta, suloista rauhaa jollaista emme olleet ennen tunteneet. Emme puhuisi Manderleystä, en kertoisi untani. Sillä Manderley ei ollut enää meidän. Manderleytä ei enää ollut."

Daphne du Maurier: Rebekka (Rebecca, 1938)
Loisto, 430 sivua.

Mistä minulle? Kirjaston Palautetut-hyllystä

Miksi? du Maurierin klassikko on jo pitkään ollut Pakko lukea -listallani, joten sen oli jo aikakin siirtyä Luetut-listalle.

Mitä? Rikkaan hienostorouvan seuraneitinä työskentelevät nuori ja naiivi Caroline tapaa Monte Carlossa itseään kaksi kertaa vanhemman kartanonherran Maximin ja rakastuu tulisesti. Vain muutaman viikon tuttavuuden jälkeen Caroline ja Maxim avioituvat. Alusta alkaen parin onnea varjostaa muisto Maximin ensimmäisestä vaimosta Rebekasta, joka vain vajaa vuosi sitten on joutunut veneonnettomuuteen ja ruhjoitunut kuoliaaksi kalliokiviä vasten. Saavuttuaan uuteen kotiinsa Manderlyhin Caroline saa huomata, että jumailoitu Rebekka elää edelleen kartanon seinissä, vaatekaapin säihkyvissä iltapuvuissa, kirjahyllyn kirjoissa ja uskollisen palveluskunnan mielissä. Pian nuori vaimo huomaakin joutuneensa taisteluun edeltäjänsä varjoa vastaan.

"Rebekka, aina Rebekka. Missä tahansa kuljin Manderleyssä, missä tahansa istuin, ajatuksissani ja unissanikin kohtasin Rebekan. Tunsin jo hänen vartalonsa, pitkät hoikat sääret, pienet ja sirot jalat. Hartiat leveämmät kuin omani, pystyvät viisaat kädet. Kädet jotka osasivat ohjata venettä, osasivat pidellä hevosta. Kädet jotka järjestelivät kukkia, rakensivat laivanmalleja ja kirjoittivat 'Maxille Rebekalta' kirjan nimilehdelle. Tunsin hänen kasvonsa, pienet ja soikeat, kirkkaan valkoisen ihon, tumman hiuspilven. Tunsin hänen käyttämänsä hajuveden, voin kuvitella hänen naurunsa ja hymynsä."

Millainen? Joku vuosi sitten näkemäni Hitchcock-elokuvaversion perusteella odotin tiheätunnelmaista jännäriä sekä kirjailijan ja aikakauden tuntien lisäksi raivokkaita myrskyjä, synkkiä kartanoita ja hitaasti hiipivää jännitettä. Kaikkea tätä kirjasta myös löytyi. Tietynlainen entisajan glamour piti hyvin otteessaan, ja lopussa kirjan tunnelma tihenee tihenemistään.

Kenelle? Goottilaisen kirjaillisuuden, thrillereiden ja jännityksen ystäville.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti