perjantai 4. lokakuuta 2013

Tuijottavat eteensä näkemättä mitään, nukahtavat elokuviin.

"Minä halusin rakastua. Ei, minä halusin rakastaa. Minä en pelännyt yksinäisyyttä mutta minä halusin rakastaa, rakastuin, rakastin. Ja Pekka oli painava, Pekka oli tosi: Pekka oli puoliksijuotuja jogurttitölkkejä ja hieltä haisevia lenkkivaatteita ja hammastahnanjälkiä lavuaarissa. Pekka oli paino, vastapaino - kohdalta jossa Pekka makasi patja painui kuopalle.
    Me kaksi vastaan maailma, mennä mukaan siihen kuplaan. Mennä mukaan siihen ihanaan kuplaan, laskea suoniinsa se huume; maata sängyllään ihan tavallisena iltana ja nähdä koko huone, koko maailma, koko tuleva elämänsä toisin."



Juha Itkonen: Kohti (2007)
Loisto, 428 sivua.



Vuosi sitten parikymppinen Julia on jättänyt isälleen viestin keittiönpöydälle - ja lähtenyt. Jäljellä on uransa kaiken edelle laittava ministeri-isä, joka henkilökohtaisessa elämässään on täysin solmussa, ja isoveli Jussi, joka tekee työkseen rahaa, pukeutuu tuhannen euron pukuun, haluaisi olla perheelleen läsnä. Kun lyhyt uutispätkä Tsunamin raunioittamasta Thaimaasta sitten vuotta myöhemmin paljastaa myös Julian olinpaikan, pakkaavat isä ja poika laukkunsa ja lähtevät hakemaan kotiin tyttöä, jota kumpikaan ei koskaan kunnolla tuntenut.

"Sokeus, Julia ajattelee: ominaista miehille, tämänikäisille miehille, tälle miehelle ainakin. Nytkin isä ajattelee vain omaa itseään, omaa kovaa kohtaloaan. Tunturikadulla silloin ensimmäisenä syksynä, minä seisoin kuilun reunalla, minun edessäni avautui huikaiseva tyhjyys, ja tämä mies, uskomatonta kyllä, vain katseli."

Kohti on kertomus perheestä, joka näennäisesti kauniin ulkokuoren alla on yhtä hajalla kuin hyökyaallon runtelema Thaimaa. Ansasten tarina kerrotaan lukijalle vähitellen nykyhetken tapahtumien edetessä, kun niin isä-Tapani kuin Jussi ja Juliakin käyvät takaumissa läpi muistojaan, omia ongelmiaan ja kipeitä suhteitaan toinen toisiinsa. Annetuista hajanaisista palasista kokonaiskuvan rakentaa lukija, jolle myös lopussa annetaan iso vastuu: kerro sinä minulle, miten tämä päättyy. Kirjan kantavia teemoja ovat etsiminen ja löytäminen, tuleminen kohti.

"Rakkaus tekee kipeää. Tekee kipeää rakastaa näin paljon. Voi vittu siinä on kaikki, koko tämä hetki. Mihin ansaan minä olen kävellyt, mihin ansaan varomatta astunut? Tätä menoa minua ei kohta enää ole, minä muuten toiseksi, minua ei enää ole. "

Kohti-teoksessa korostuvat jälleen kerran ne asiat, jotka tekevät Juha Itkosesta niin loistavan kirjailijan. Itkosella on ilmiömäinen kyky rakentaa henkilöhahmoistaan niin todellisia, ja kuten muissakin Itkosissa, myös tässä kirjassa ääneen pääsee useampi henkilö ja lukijan tehtäväksi jää päättää, keneen tukeutuu ja mikä osa tarinasta on tosi. Erityisasemassa kirjoissa on aina Itkosen kieli, joka on välillä kevyttä ja välillä raskasta, välillä lyhyitä lauseita ja välillä pitkiä kuvauksia ja polveilevia virkkeitä ja jolla on kyky tehdä surullisistakin tapahtumista kauniita. Toisella lukukerralla Kohti oli aivan yhtä vaikuttava kuin ensimmäiselläkin, ja varmasti kaivan saman kirjan taas jonkin ajan päästä kirjahyllystä uudelleen esiin. Tämä, kuten muutkin Itkoset, vaan on niitä kirjoja, jotka pitää, siis ihan oikeasti pitää, lukea kerta toisensa jälkeen.


Omat Juha Itkonen -suosikkini:
Anna minun rakastaa enemmän (2005)
Myöhempien aikojen pyhiä (2003)
Kohti (2007)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti