tiistai 12. marraskuuta 2013

You ain't ever gonna burn my heart out.

"Muistoja, vailla sen kummempaa järjestystä:
    - kiiltävä ranteen sisäpuoli;
    - hyörypilvi tiskialtaan yllä, kun kuuma paistinpannu pudotetaan sinne naurun säestyksellä; ---
    - toinen, leveä ja harmaa joki, jonka virtauksen suunnan sen pinnassa karehtiva navakka tuuli kätkee;
    - aikaa jäähtynyt kylpyvesi lukitun oven takana.
   Tätä viimeistä minä en kyllä itse nähnyt, mutta se mitä päätyy muistamaan ei välttämättä ole sama kuin se mitä on todistanut."


Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending, 2011)
WSOY, 157 sivua.


Kuin jokin päättyisi alkaa teokseni minäkertojan Tonyn nuoruudesta. Kuusikymmentäluvun nuorten päivät täyttyvät koulusta, tytöistä, tulevaisuuden suunnitelmista, itsensä etsimisestä sekä hauskanpidosta. Sitten tiiviiseen kolmen pojan porukkaan liittyy uusi jäsen Adrian, joka on ystäviään älykkäämpi, syvällisempi mutta samalla myös haavoittuvampi. Poikanelikon yhteyden päättää kuitenkin omalaatuinen tyttö Veronica, jonka tapaaminen suistaa raiteiltaan lopulta sekä Tonyn että Adrianin elämät.

Nykyhetkessä eläkeikään ehtinyt Tony saa käsiinsä arvoituksen. Nainen vuosikymmenten takaa testamenttaa hänelle 500 puntaa ja salaperäisen kirjeen. Yllättävä perintö tuo Tonyn elämään vuosia sitten kadonneita ihmisiä, heidän mukanaan Adrianin, ja pakottaa hänet kokoamaan uudestaan koko menneisyytensä. Samalla Tony joutuu sovittamaan yhteen kaksi eri ihmistä: miehen, joka hän luuli olevansa sekä pojan, joka hän oli. Barnesin keskeisimpiä teemoja ovat muisti ja muistot sekä niiden, erityisesti niiden valheellisimpien, kyky muuttaa koko ihmisen elämän.

Kuin jokin päättyisi päätyi minun kirjapinooni alun perin ystävän suosituksesta: kun kuulee jonkun hehkuttavan törmänneensä kirjaan, joka "tempaisee mukaansa niin, että kaikki muu ympäriltä katoaa", on itsekin pakko naputella sama nide kirjastosta varaukseen. Koko sadanviidenkymmenenseitsemän sivun ajan odotin, että minulle kävisi samoin, että tarina nappaisi mukaansa. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt - ja sitten kirja olikin jo loppu.

Pikainen selailu kirjablogeissa paljasti, että Julian Barnesin tuotos on saanut osakseen huutelua niin puolesta kuin vastaankin. Moni rakastui ensi sivulta erityisesti kirjan alakuloiseen sävyyn ja kauniiseen kieleen ja löysi kirjasta sen jonkin. Yhtä moni minun tavoin halusi pitää kirjasta, joka kuitenkin tarjosi paljon ajateltavaa ja yllätti lopussa - muttei kuitenkaan pystynyt. Huonoksi Barnesin kirjaa ei kuitenkaan voi luokitella, sillä ihan viimeisille sivuille asti oikeasti tuntui, että rivien välissä tosiaan oli jokin se jokin, mikä tekee ihan kivasta kirjasta aivan loistavan kirjan. Minä en sitä vain löytänyt.

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos, ihanaa! Pitääkin selailla vähän vanhoja matkakuvia :).

      Poista