maanantai 23. joulukuuta 2013

Kreetta Onkeli: Iloinen talo

"-Älä itke Ruut, sano tralalalaa, sanoo vanhin lapsista joka ei ole nukahtanut. Se tulee syliin istumaan.
   Seinällä on öljyllä tehty työ meidän talosta. Se on jokapuolelta vihreä ja kukkea. Talon päällä paistaa sininen taivas ja enkeli seisoo lasiverannan katolla. Birge on maalannut ikkunat mustiksi.
   - Suru ei kysy lupaa, sanon lapselle. - Se tarttuu jokaiseen joka näkee ja voi hyvin vuodesta toiseen, pikkuinen. Suru on kauhee systeemi."


Kreetta Onkeli: Iloinen talo (1996)
WSOY, 148 sivua.


Tomperin perheen iloinen talo sijaitsee Luhangalla, Keski-Suomessa. Kouluikäisen Birgen ja pikkusisko Ruutin vanhemmat huitelevat baarin, kotisohvan ja välillä työpaikankin välillä ja kotona pyörii epämääräistä porukkaa ryyppykavereista uusiin naisystäviin. Isän kuoleman jälkeen perheen tytöt seilaavat koko ajan pahemmin alkoholisoituvan äidin luota mummolle ja papalle ja sijaisperheiden kautta taas takaisin äidille ja oppivat sulkemaan oven lasten silmille sopimattomilta asioilta. Välillä, lyhyinä selvinä hetkinä, tytöt pääsevät maistamaan normaalia lapsiperheen arkea pullantuoksuineen ja koulukavereineen, kunnes äiti taas katoaa baarireissuilleen ja on pärjättävä yksin.

"Birge itkee yhä lastenhuoneessa niin että äiti ei saa unta. Äiti pukee päällensä nyppyläpipon ja tuulitakin. Menen tuvasta eteiseen kysymään mikä hätänä. Äiti etsii peilipöydän laatikosta kalastajalankaa, se aikoo mennä liiteriin hirttämään itsensä. Otetaan rauhallisesti, Birge nyt on tuollainen, yritän keksiä, mutta äiti sanoo että jos itkeminen ei lopu niin hän menee ja hirttäytyy."

Iloisesta talosta on ilo kaukana. Perheen elämää katsellaan Ruutin silmin ja kuunnellaan Ruutin sanoin, ja kirjan lapsikertoja tuntuukin lyhyiden, toteavien virkkeiden johdosta uskottavalta. Samalla sähkösanomatyyli tasoittaa kirjan rankkaa aihetta; ilman sitä Iloinen talo olisi ollut äärettömän raskasta luettavaa. On toki nytkin. Ruutin välillä jopa huoleton suhtautumistapa ympärillä vallitsevaan kaaokseen ja kyky ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat sekä puuduttaa että koukuttaa. Äiti nyt vain sattui sammumaan olohuoneen sohvalle, päällä on taas kerran likaiset vaatteet ja tänä yönä meillä nukutaan autossa, mitäpä sitä kiertelemään.

Onkelin aikoinaan kovastikin kohauttaneesta omaelämäkerrallisesta kirjasta on kuitenkin vaikea antaa mitään lopullista arviota. Pysäyttävä, kyllä. Puhutteleva, sitä nimeomaan. Toisaalta kirja oli kuitenkin myös yksitoikkoinen ja tyylinsä ansiosta tai takia paikoin aika puuduttavaa luettavaa. Sivumääränsä ja virkerakenteensa ansiosta Iloinen talo on varsin nopealukuinen, mutta rankkaa aihetta joutuu silti sulattelemaan useamman päivän. Silti tekstin lopussa näkyy myös vähän valoa: raskaastakin lapsuudesta voi selvitä suunnilleen selväpäisenä.

2 kommenttia:

  1. Ei ole ilonen talo, ei. Luin kirjan heti sen ilmestyttyä, osaksi varmaan uteliaisuudesta, sillä Kreetta Onkelin äiti oli työkaverini pari kesää 90-luvulla. Ihmiselämään mahtuu niin monenlaisia jaksoja, onneksi kirjan ihmisillä on ollut onnellisiakin aikoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho ja hui, onpa pieni maailma! Sen verran ankeaa luettavaa tuo kirja tosin oli, että seuraavaksi käteen tarttui jotain ihan muuta...

      Poista