keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Sunburn.


Tervetuloa meille, kevät!

Ps. Vajaa kaksivuotiaasta oli multien vaihdossa ajoittain jopa hyötyä, kun poika R suihkutti kukat äidin hoidellessa likaisemmat työt. Tosin yhtälö kaksi myrkyllistä pylvästyräkkiä ja yksi nopeasorminen jokapaikanhyölä aiheutti välillä muutaman ylimääräisen ärähdyksen.

tiistai 19. helmikuuta 2013

No one ever said it would be this hard.


Vatsataudin jälkeen tässä perheessä oli viisi tervettä päivää. Juuri sopivasti siihen, että arki lähti taas rullaamaan ja ehdittiin tuudittautua kyllä kai tämä taas tästä -ajatukseen (ja suunnitella jopa HopLopin reissua). Sitten tuli yskäisy. Ja toinen. Ja vielä pari siihen päälle. Seuraavana päivänä vieraaksi saatiin lisäksi kuume ja tällä viikolla tulehdukset molempiin korviin. Mutta johan tässä oli se viisi päivää.

Oman lapsen sairastamisesta kurjempaa tekee vielä se, että itsekin on kipeänä. Unettomat yöt, itkut, kiukut ja sylittelyt olisi paljon helpompaa jaksaa, jos jokainen päiväkotiflunssa ei kaataisi samalla kertaa myös äitiä ja isiä.

Kaikista surullisinta on mökkeytyminen. Muutama viikko sitten virtuaalipostilaatikkoon kolahti kutsu ihanan pikkuneiti yksivuotiaan synttärijuhliin ja ensimmäinen ajatus oli vaistomaisesti hell no. Ajatus tahmeista, pienistä käsistä, suusta toiseen kulkeutuvista leluista ja märistä pusuista tuntui ihan ylitsepääsemättömältä: meidän perhe ei tällä hetkellä jaksa enää yhtään ylimääräistä tautia. Harmi vaan, että kieltäytyessämme kutsusta sanottiin samalla taas kerran ei uusille ja vanhoille ystäville.

Viime aikoina tämän perheen päivien lisäksi myös blogi on täyttynyt pelkästään sairastelukierreangstista, negatiivisista ajatuksista ja väsymyksestä, mikä ei missään vaiheessa ollut tarkoituksena.

Tästä syystä blogi jää ennalta määrittelemättömälle sairaslomatauolle, ja palaamme toivon mukaan joskus asiaan terveempinä ja vähemmän väsyneinä.


Kuva löytyi täältä.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Rosamund Lupton: Sisar

Rosamund Lupton: Sisar (Sister, 2010)
Gummerus, 404 sivua.


Rosamund Luptonin Sisaren minäkertoja on Beatrice, joka elää New Yorkissa näennäisen onnellista elämää kiireisine töineen, kokouksineen ja luksusasunto-osakkeineen. Tarkoin koottu rakennelma kuitenkin sortuu yhteen puhelinsoittoon yhtenä sunnuntaina: Beatricen sisar Tess on kadonnut jäljettömiin. Puhelinsoiton jälkeen Beatrice lentää välittömästi takaisin menneisyytensä Lontooseen selvittämään sisarensa kohtaloa.

"Missä vaiheessa tiesin, että sinä olet kuollut? Silloinko, kun rikosylikonstaapeli Finborough kertoi minulle? Vai silloin, kun näin konstaapeli Vernonin kalpeat kasvot? Vai kun näin sinun kosmetiikkatuotteesi kylpyhuoneessasi? Vai kun äiti soitti ja kertoi, että olet kadonnut? Milloin minä tiesin?
      Näin kun paarit kannettiin ulos hylätystä vessarakennuksesta. Paareilla makasi ruumispussi. Menin sitä kohti.
      Hiussuortuvasi oli jäänyt vetoketjuun kiinni.
      Ja silloin minä tiesin."

Kun sisko sitten löydetään kuolleena hylätystä yleisövessasta, olettavat kaikki hänen tehneen psykoosin vallassa itsemurhan. Ainoastaan Beatrice kieltäytyy uskomasta tähän: hän on vakuuttunut siitä, että Tess murhattiin. Selvitellessään Tessin elämän viimeisien kuukausien tapahtumia Beatrice alkaa vähitellen epäillä, tunsiko hän sittenkään siskoaan niin hyvin, kuin luuli.

Luptonin kirja on puoliksi dekkari, puoliksi tyylipuhdasta draamaa. Samalla se on romaaninmittainen kirje, jonka Beatrice kirjoittaa kadonneelle siskolleen. Tarina kerrotaan kahdessa aikatasossa, minkä seurauksena lukija osaa jo odottaa tiettyjä juonenkäänteitä. Uusia vihjeitä tiputellaan kuitenkin vähitellen tekstin edetessä, ja niiden perusteella lukija voi luoda tarinasta oman päätelmänsä. Sen tosin voi luvata, että ihan viime sivuilla kaikki nämä teoriat menevät takuulla uusiksi.

Vaikka Sisaren köykäinen kerronta pisti häiritsevästi silmään jo alkusivuilta, imaisi juoni kuitenkin mukaansa - noin kirjan puoleen väliin asti. Siinä vaiheessa tarina alkoi nimittäin saada mystisiä harlekiini goes sci-fi -piirteitä, jotka jossain määrin nakersivat juonen uskottavuutta. Voi Rosamund, Rosamund, kunpa vain olisit pysynyt siinä arkipäiväisemmässä tarinassa, jossa kuolleena löydetyn tytön lähipiirissä puuhataan ihan tavallisia asioita ja jossa murha onkin yleensä pikaistuspäissä tehty tappo! Kirjan loppupuolelta löytyy luonnollisesti pakollinen romanssi, joka on sekä ennalta arvattava että tökerö. Onneksi aivan viimeiset sivut tarjosivat vielä jalat alta vieneen yllätyksen, joka jossain määrin palautti uskoni niin tähän kirjaan kuin Rosamun Luptoniinkin.

Sisar ei ole missään nimessä huono kirja, mutta se on kuitenkin kirja, joka unohtuu nopeasti. Lukemisen aikana se kuitenkin hoiti hommansa: Sisar koukutti siinä määrin, että lukeminen ei missään vaiheessa ollut pakkopullaa ja kirja piti saada luettua loppuun mahdollisimman nopeasti. Viihdyttävä, joskaan ei maailmaa muuttava trilleri.