torstai 28. maaliskuuta 2013

Lars Kepler: Hypnotiosoija

"Hän tuijottaa suoraan mustaan, sakeaan ikkunalasipimeyteen, jossa hän itse häämöttää varjona valokeilan heijastuksen vieressä. Kuka vihaa minua, hän ajattelee. Kuka kadehtii minua, kuka haluaa rangaista minua, viedä minulta kaiken, viedä hengen, sen mikä minussa elää, kuka haluaa murskata minut?"

Lars Kepler: Hypnotisoija (Hypnotisören, 2009)
Tammi, 608 sivua.


Lars Keplerin Hypnotisoijan tapahtumat alkavat, kun tukholmalainen perheenisä löytyy urheilukentältä raa'asti silvottuna. Koko karu totuus selviää kuitenkin vasta tapauksesta järkyttyneiden poliisien mennessä ilmoittamaan rikoksesta uhrin omaisille: myös miehen vaimo ja pieni tytär on murhattu yhtä julmalla tavalla. Elossa on ainoastaan perheen hengenvaarallisesti loukkaantunut teini-ikäinen poika Josef, joka tuntuu olevan avain tekijän kiinni saamiseksi.

Jotta koomaan vaipunut Josef saadaan puhumaan, kutsutaan paikalle Erik Bark, traumoihin erikoistunut psykologi ja hypnotisoija. Kymmenen vuotta sitten Erik on luvannut olla enää koskaan hypnotisoimatta ketään, ja rikkomalla nyt tämän lupauksen hän avaa tietämättään Pandoran lippaan ja tuo pintaan jo vuosia sitten haudatut traumat, jotka pian alkavat uhata myös hänen perhettään.

Hypnotisoijan tarina etenee kahdessa ajassa, näkökulmaa vaihdellen: välillä tapahtumia kerrotaan Erikin tai tämän vaimon, välillä rikoskomisario Joona Linnan olkapäältä. Uskottavuuden Kepler (jonka takaa itse asiassa löytyy kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril) on korvannut kokonaan verisillä rikoskuvauksilla, joita kirjassa on vaikka muille jakaa.

"Jostain sisempää talosta kuuluu merkillinen, nitisevä ääni. Kennet pysähtyy siihen paikkaan, ottaa asiallisesti esiin entisen virkapistoolinsa, poistaa varmistuksen ja tarkistaa, että perässä on patruuna.
      Jotain kuuluu taas. Huojahteleva, raskas ääni. Se ei kuulosta askelilta, pikemminkin ihmiseltä, joka ryömii hitaasti."

Lars Kepleriä dekkaristina ja etenkin Hypnotisoijaa on hypetetty kovasti ympäriinsä, mutta ainakin minun on pakko ihmetellä miksi. Loppujen lopuksi Hypnotisoija on vain kohtalainen jännäri - ihan kiva korkeintaan. Kirja kyllä alkaa kiinnostavasti - jos nyt jätetään huomiotta yletön raaoilla väkivaltakuvauksilla mässäily - mutta alun perhemurha katoaa nopeasti taka-alalle ja jää lopulta kokonaan Erikin perhedraaman jalkoihin. Kahden erillisen tarinan seuraaminen tuo monesti kirjaan lisää syvyyttä, mutta Hypnotisoijan tapauksessa tilanne on päinvastoin: nyt kaksi aikaa ja tarinaa tekevät kirjasta pelkästään sekavan, ihan kuin kirjailija olisi siinä kahdensadan sivun tietämillä unohtanut, mistä alun perin alkoikaan kirjoittaa. Tarinoiden yhdistymistä ja jonkinlaista selkeytymistä odottaa viime sivuille asti, turhaan.

Jos jännityksen määrä on mielestäsi suoraan verrannollinen veren määrään, on Hypnotisoija ehdottomasti dekkari sinua varten. Muussa tapauksessa suosittelen mieluummin jotain, mitä tahansa, muuta dekkarihyllyn löytöä.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

I don't wanna grow up.


Keittiön kaappeja siivotessa käteen osui unohdettu wokkipannu. Siispä viime viikolla meillä olikin menussa:

KANA-KASVISWOK

punasipuli
keltasipuli
kaksi valkosipulinkynttä
puolikas chili
tuoreita herkkusieniä
kaksi porkkanaa
paprika
maustamattomia kanasuikaleita
puoli desiä chilikastiketta
reilut loraukset soijaa
pari desiä kasvislientä
vehnänuudeleita
mustapippuria ja suolaa


Ruskista wokkipannulla kanasuikaleet ja lisää joukkoon sienet ja paloitellut kasvikset. Kääntele muutama minuutti. Lisää chilikastike, soija, kasvisliemi ja mausteet, anna porista liedellä hetki. Keitä nuudelit kypsiksi ohjeen mukaan ja lisää wokin joukkoon. Tarjoile.

 

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Bullet with butterfly wings.

Ei sillä, että kirppariprojektilla saatiin vaatehuoneeseen taas hieman lisää tilaa sekä myyntituotoilla täydennystä keräämiimme astiastoihin. Keskiviikkona tein nimittäin myös elämäni parhaan kirpparilöydön: myyntipöydän järjestelyreissulta meille kotiutui Lego Duplon vuoden 2006 uudenveroinen merirosvolaiva kaikilla herkuilla.




Pesu, tuuletus ja tuunaus ja voin sanoa, että hyvältä näyttää. Ainakin vielä merirosvolaivasta eniten innossaan on kuitenkin perheen äiti; poika R kun jaksaa keskittyä yhteen leikkiin edelleen vain muutaman minuutin kerrallaan.


Note to myself: tänään luvassa tavallista enemmän aivojen nollausta dublojen parissa. Tekniikan, oppilaiden ja taas tekniikan kanssa päivän väännettyäni oli nimittäin sellainen maanantaifiilis, että olisin niin tarvinnut puhelimeeni Spotifyn, josta olisin kotimatkalla voinut kuunnella Smashing Pumpkinsin "Bullet with butterfly wingsin".

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Break me, shake me.


Aina yhtä varma kevään merkki on vaatehuoneen inventaario. Pikainen silmäily tavarapaljouden keskellä paljasti kasan pölyttyneitä urheilutarvikkeita voimapyörästä sulkapallomailojen kautta gymstickiin, vanhoja kenkiä, pieneksi jääneitä lastenvaatteita sekä sellaisia naisten vaatteita, jotka eivät ehkä sittenkään olleet kotona niin kivoja, kuin miltä sovituskopissa näytti. Tarkempi inventaario tuotti kuusi muovipussillista tavaraa. (Lähinnä niitä vaatteita ja kenkiä tosin, sillä perheen isi uskoo edelleen vakaasti, että me vielä joskus lähdemme kahdestaan pelaamaan sulkapalloa.) 

Siispä mars kirpparille. Meidän kirppispöydästämme numero 36 voi tehdä hyviä ja edukkaita löytöjä vielä ensi viikon maanantaihin asti.

Kirppispöytää järjestellessäni tein myös aika mahtavan kirppislöydön, mistä lisää myöhemmin.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen

"Yksi noista monista välikohtauksista, joita ei pystynyt kuvailemaan kunnolla: Lawrence lähti töihin takissa, joka ei pitänyt vettä, ja minä juoksin hänen peräänsä sateessa ja annoin hänelle kunnon päällystakin ja eväsleivän. Ei ihme, ettei Irinalla ollut mitään kerrottavaa, kun hän kävi syömässä Betsyn kaltaisten ystävien kanssa. Mutta hyvä elämä muodostui näistä tarinoista."

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen (Post-Birthday World, 2007)
Avain, 634 sivua.

Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen on virkistävää vaihtelua: kirja, jonka nappasin kirjaston hyllystä pelkän kirjailijan nimen perusteella toivotaan-toivotaan-asenteella, mutta josta jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen tuli ihanpakkolukeahetiloppuunjatietäämitätapahtuu-kirja. Viiden päivän päästä kaikki reilut kuusisataa sivua oli kahlattu läpi. Ei siis mikään turha kirja.

Jos olet aikoinaan nähnyt (aivan ihanan toim. huom.) elokuvan Sliding doors ja pitänyt näkemästäsi, rakastut varmasti myös Shriverin kirjaan. Tarinan juju on nimittäin molemmissa sama: yksi elämä, jonka olisi voinut elää kahdella tavalla. Irinan elämässä vedenjakajaksi nousee, suuteleeko hän ystäväänsä, pahamaineista snookerinpelaajaa Ramsey Actonia, tämän kosteilla syntymäpäiväjuhlilla vai ei.  Yhdessä versiossa Irina seuraa tunteitaan ja valitsee samalla rankan mutta intohimoisen elämän Ramseyn rinnalla; toisessa voiton vie lopulta järki ja turvattu, rutiininomainen elämä vakaan Lawrencen kanssa. Kirjassa kumpikin tarina on yhtä paljon totta.

"Kaikki kuvitelmat siitä, miten Lawrence hakkaisi häntä päähän tai paiskaisi hänet seinää vasten, osoittautuivat fantasiaksi. Irina ei pelännyt lyömistä, hän kaihosi sitä. Sillä Lawrence teki jotain paljon lyömistä brutaalimpaa.
       Hän itki."

Irinan kaksi vaihtoehtoista elämää seuraavat kirjassa toisiaan välillä eroten, välillä yhtyen. Ja kuten siinä ihan oikeassakin elämässä, myös näihin molempiin elämiin mahtuu ylä- ja alamäkiä: valitsee Irina miten tahansa, ei hän kuitenkaan voi lopulta sanoa olevansa täydellisen onnellinen tai täydellisen onneton. Kaikki on kiinni yhdestä päätöksestä, yhdestä oikeasta hymystä tai myöhässä olevasta bussista - ja kuitenkin taas ei. Vaikka yksi päätös lopulta muuttaakin koko Irinan todellisuuden, ei hänkään voi omilla valinnoillaan vaikuttaa kaikkeen: suudelmasta huolimatta kaksoistornit sortuvat ja Lontoossa sataan kaatamalla sinä yhtenä tiettynä syyspäivänä.

"Hän antoi Lawrencen höpöttää puolustelujaan ja anteeksipyyntöjään, kunnes mies ei enää keksinyt enempää. Hän perui lujasti koko ehdotuksensa, kunnes Lawrence todellakin pyysi häntä vaimokseen, koomisesti polvensa varassa, jolloin hän oli se osapuoli, joka kieltäytyi sitkeästi. Lopulta hän käski Lawrencen takaisin sohvalle ja vaati saada valmistaa uuden popcornsatsin, sillä puoliksi syöty kulhollinen oli kylmettynyt. Kun metakka näytti virallisesti loppuneen, hän käpertyi omaan nojatuoliinsa eikä häntä edes houkuttanut itkeä.
        Ehkä olisi pitänyt."

Pakko myöntää: Shriverin tunnetuin teos Poikani Kevin oli aikoinaan niin voimakas lukukokemus, että vaikka nappasinkin Syntymäpäivän jälkeen -kirjan mukaani toivotaan-toivotaan-asenteella, olivat odotukset silti todella korkealla. Tästä syystä Syntymäpäivän jälkeen -kirjaa voikin pitää aivan erityisen onnistuneena: missään, missään, vaiheessa kirja ei jäänyt Poikani Kevinin varjoon, vaan koukutti ihan omana itsenään. Toki Poikani Kevinin järkyttävä ja ravisuttava efekti kirjasta puuttui, muttei se tämän kirjan tyyliin olisi sopinutkaan; Syntymäpäivän jälkeen oli aivan yhtä oivaltava, ajatuksia herättävä ja koukuttava kuin edellinenkin suosikki-Shriverini. Tähän mennessä vuoden paras kirja.


Tätä suosittelen myös:
Lionel Shriver: Poikani Kevin

maanantai 11. maaliskuuta 2013

My signs are vital, my hands are cold.



TONNIKALA-RIISISALAATTI

1 1/2 dl riisiä
tölkki tonnikalaa
punasipuli
kurkkua
jääsalaattia
mustia oliiveja
fetaa
rucolaa
kolme keitettyä kananmunaa
puolikkaan sitruunan mehu
oliiviöljyä
mustapippuria

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

You sit there in your heartache.

Viikonloppuna kierrettiin maakuntaa.


Aurinko paistoi kaksi päivää, ruoka tuli valmiina pöytään, auto ei hyytynyt kovaankaan pakkaseen, poika R:llä riitti leikittäjiä (ja äidillä kokeita korjattavana) ja anopin ja äidin naistenlehtipinoista nappasin taas muutaman uuden sisustus- ja kokkausidean. Viihdyttiin.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö

" - Kukaan ei  kerro, miten se pelottaa, hän sanoo hiljaa. Hän sanoo sen lähes itsekseen mutta he kuuntelevat. He ottavat huopansa ja kääriytyvät niihin vierekkäin sohvalle.
     - Se on kaikkien äitien yhteinen salaisuus, Magnhild sanoo, - maailman parhaiten vartioitu salaisuus. Pelko."

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö (Natt til fjerde november, 2003)
Johnny Kniga, 194 sivua.


Marraskuun neljännen vastaisena yönä Jonna katoaa. Ei viestiä, ei todisteita rikoksesta, ei mitään jälkiä mitä seurata; vain lukion opettajan havainto Jonnan näköisestä tytöstä kävelemässä kohti kaupungin keskustaa. Poliisi ja vapaaehtoiset haravoivat lähimaastoa, kuulustelevat koulukavereita, etsivät ruumista - turhaan. On kuin Jonna olisi kadonnut jäljettömiin.

Marraskuun neljännen vastaisesta yöstä alkaa Jonin ja Magnhildin painajainen. Ainoan lapsen kadottua jälkiä jättämättä heidän on silti kyettävä jatkamaan elämää, keittämään aamukahvit, keskustelemaan kollegoiden kanssa säästä, katsomaan iltauutiset televisiosta. Viikkojen vaihtuessa kuukausiksi suru ja epätietoisuus muuttavat muotoaa, mutta eivät katoa. Olisiko tytär voinut lähteä vapaaehtoisesti? Vai päättyykö toiveikas odotus sittenkin poliisin hiljaiseen puheluun? Ja kuinka hyvin he loppujen lopuksi tunsivatkaan seitsemäntoistavuotiaan tyttärensä?

"Toivo saattoi pilkahtaa äkkiä esiin ja sen jälkeen hiipua taas, se oli uuvuttavaa. Magnhild tiesi, että ihmiset löytyivät kymmenen, jopa kahdenkymmenen vuoden kuluttua luiden jäänteinä, ja hän mietti miten kauan tämä painajainen kestäisi. Saisivatko he mitään multiin pantavaa? Herrajumala, mitä minä nyt sellaista ajattelen, hänen mieleensä tuli. Eihän Jonna ole kuollut, hän on vain poissa hetken aikaa, pian hän tulee takaisin. Magnhild takertui tähän ajatukseen kuin köydenpätkään killuessaan huikaisevan rotkon yllä, pelätessään henkensä edestä putoamista. Hän ei saanut pudota mistään hinnasta.
    Hän vilkaisi miestään. Hänellä oli kova tarve puhua, edes muutama sana jotka karkottaisivat ahdistuksen.
    - Kohta on joulu, hän sanoi hiljaa."

Marraskuun neljännen vastainen yö on ehkä osin dekkari, mutta pääasiassa Fossumin kirja sujahtaa draaman genreen. Kirjan keskiössä on suru. Se, miten suru ohjaa ajatuksia, nostaa mieliin tarkkoja kuvia siitä, mitä on voinut olla. Se, miten jo pelkkä illallinen ystävänperheen luona tuntuu aivan ylitsepääsemättömän raskaalta. Se, miten yksinkertainen keskustelu päivän kulusta vie kaikki voimat, kuinka on helpompi vain antaa olla. Fossum kuvaa vanhempien ahdistusta arkisesti ilman turhaa sanahelinää, mikä tekee siitä kovin todentuntuista - ahdistuksen tuntee melkein itsekin.

Ehkä alun luoman tiheän tunnelman takia kirjan loppuratkaisu oli kuitenkin pienoinen pettymys. Ei sillä, että olisin toivonut tai odottanutkaan Marraskuun neljännen vastaiselle yölle jotenkin raaempaa loppua, vaan nimenomaan toisenlaista. Ja ehkä vielä sitäkin enemmän selitystä. On kirjoja, kuten Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, joissa ah-niin-mystinen, jossain määrin avoin loppu todella toimii, ja sitten on kirjoja, joiden avoin loppu saa ennemminkin epäilemään, ettei kirjailija yksinkertaisesti osannut päättää, kuka nyt tekikään mitä ja miksi. Valitettavasti Marraskuun neljännen vastainen yö lokeroituu nimenomaan tuohon jälkimmäiseen luokkaan. Ensimmäisen puoliskon perusteella Fossumille olisi tästä teoksesta voinut antaa arvosanaksi kiitettävän, mutta viimeiset viitisenkymmentä sivua laskivat kokonaistuloksen ihan vaan hyvään.