perjantai 28. kesäkuuta 2013

Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola

"Agnes heräsi keskellä yötä ja makasi hetken pimeässä räpytellen silmiään. Hän yritti vangita kuvat, jotka leijailivat yhä hänen mielessään. Hän oli nähnyt unta ravintolasta. Hyvää unta. Hän oli nähnyt sen edessään niin selvästi. Värit, astiat, jopa heidän vaatteensa. Hän oli nähnyt nimikyltinkin. Se oli niin itsestään selvää. Juuri sellainen nimi ravintolalla piti olla." 
 
Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola (Små citroner gula, 2004)
Otava, 350 sivua.


Mistä? Kirjaston Palautetut-hyllystä, mistä  muuten nykyään teen parhaat löytöni.

Miksi? Haaveilin kevyestä kesähömpästä, draamasta, romansseista, ihmissuhdekiemuroista sekä vähän ruuanlaitosta siinä ohessa. Myös määritelmä Ruotsin myydyin romaani vuonna 2005 houkutteli: kansankodissa ollaan harvoin väärässä.

Mitä? Hulppeassa ranskalaisravintolassa työskentelevä Agnes saa kirvelevät potkut sikamaiselta pomoltaan ja joutuu samana päivänä myös petturipoikaystävänsä jättämäksi. Muutaman itsesäälin, itsesyytösten, verkkaripäivien ja punaviinilasillisten täyttämän viikon päästä tunnelin päässä alkaa kuitenkin näkyä valoa, ja Agnes pääsee mukaan entisen työkaverinsa upouuteen ravintolaprojektiin. Pian käy kuitenkin selväksi, että menestykseen tarvitaan muutakin kuin intoa, ahkeruutta ja ideoita. Kuuluisan ruokakriitikon positiivinen arvio on saatava tai Keltaisten sitruunoiden ravintolan tarina loppuu lyhyeen.

Millainen? Sitä mitä tilasinkin. Kiinnostava, mutta ei missään määrin syvällinen. Nopealukuinen. Viihdyttävä. Ennalta arvattava, tosin hyvällä tavalla (sillä kirja olisi oikeasti lentänyt seinään, jos lopussa tyttö ei olisikaan saanut poikaansa)

Kenelle? Ihmisille, jotka kaipaavat kevyttä rantalukemista ja joiden hyllyistä ei löydy Dostojevskia tai Tolstoita. Lomalaisille. Rentoutujille. Naisille. Yleensäkin kirjojen (ja kokkauksen) ystäville, jotka eivät juuri nyt kaipaa intertekstuaalisia viittauksia tai allegoriota toisesta maailmansodasta.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

There are times when we question the things we know.

Meidän tylsääkin tylsempi runkopatjasänky oli jo pitkään kaivannut seurakseen sängynpäätyä. Muutamia eri vaihtoehtoja pohdittuani päätin, ettei kannata lähteä merta edemmäs kalaan, ja suuntasin katseen kohti anoppilan navettaa. Ja siinä se oli: vanhan navetan ovi, meidän uusi, persoonallinen sängynpäätymme. Alunperin reilut sata vuotta vanha ovi oli ollut poika R:n isomummolan pyhäkammarissa, josta se oli talon purkamisen jälkeen löytänyt tiensä poika R:n mummolan navettaan. Idea ja vinkki projektiin löytyi muuten Talo ja koti -lehdestä parin vuoden takaa. 


Juhannus meni siis ovea tuunaten. Hetken teräsharjalla touhuamisen jälkeen koko totuus selvisi: valkoisen lohkeilevan 80-luvun maalin alta löytyikin niin 50-luvun mintunvihreä maalikerros kuin alkuperäinen 1910-luvun vaaleansininen maalikerros. Näistä kaksi alinta olivat lisäksi aika tiukassa, etenkin oven sisäpuolella, josta alkuperäistä puupintaa ei olisi saanut näkyviin sitä vahingoittamatta. Onneksi oven toinen puoli oli jostain syystä aivan eri kunnossa, joten keskitin (käsi)voimani siihen.


Teräsharjan jälkeen käsittelin molemmat puolet vielä neljään kertaan erivahvuisilla hiekkapapereilla ja hiomakoneella (joka muuten on ehkä mahtavin keksintö ikinä Nimimerkillä Hioimme kaikki makuuhuoneemme seinät aikoinaan käsin), harjasin hiomapölyt ja pesin pinnat pariin kertaan vedellä, puhdistusaineella ja harjalla. Alkuperäinen puupinta alkoi pikku hiljaa paljastua.


Viimeisen pesun ja kuivauksen jälkeen ovi alkoi jo näyttää siltä, mitä suunnittelin. Huonompi puoli sai luvan jäädä kolmiväriseksi, sillä se jää joka tapauksessa piiloon seinää vasten. Oven paremmalle puolelle kirjoitettu Muista lukita haka -kehotus on sekin vielä paikallaan; hionnalla kirjoituksen luultavasti saisi lopulta pois, mutta projektin edetessä se alkoi tuntua aika hauskalta todisteelta sängynpäädyn edellisestä elämästä navetan ovena (ja myönnän, usean tunnin hiomisen jälkeen homma alkoi todellakin jo maistua puulta).

Projektin seuraavassa vaiheessa humanisti suuntaa askeleensa rautakauppaan ja yrittää valita sängynpäädylle juuri sen oikean öljyn, jolla pinnan saa halutunlaiseksi. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen päätin nimittäin olla maalaamatta ovea enää uudelleen valkoisella: vähän rosoisena ja oikeasti persoonallisena se sopii meille ihan täydellisesti.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Så flyttar man till storstan. Kanske gifter man sig, skaffar barn.

 


Meidän perheen maalaisjuhannukseen kuuluivat tänä vuonna mummo, pappa ja täti, grilliruoka ja kokko, (ei aina niin helposti syttyvä) puusauna, yksi uhmaileva kaksivuotias, joka nirsoili ruuasta ja olisi halunnut ajella traktorilla kaiket päivät, kukko ja kanat, vaihteleva sää, anopin sisustuslehdet ja kirjat, veneily sekä yksi iso sisustusprojekti, joka alkoi satavuotiaasta navetan ovesta ja loppui allekirjoittaneen jännetuppitulehdukseen (ja jatkuu toivottavasti myöhemmin kesällä). 

Jostain syystä maalla syödään hyvin mutta nukutaan huonosti ja tällä kertaa jälkimmäisestä piti huolen yötön yö, rapiseva matkasänky ja yksi aika aikaisin heräävä kukko. Ensi viikon tavoite olisikin siis kuitata kertyneet univelat, ennen kun nokka suunnataan taas vaihteeksi kohti etelää.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Bernhard Schlink: Lukija

"Miksi tulen surulliseksi ajatellessani niitä aikoja? Onko syynä kadotetun onnen kaipuu - ja onnellinen minä olin seuraavina viikkoina, jolloin tosiaan tein töitä kuin hullu ja pääsin kuin pääsinkin luokalta ja me rakastimme toisiamme piittaamatta mistään muusta maailmassa. Vai onko syynä se, mitä sitten seurasi, ja se, että kaikki, mitä sitten myöhemmin tuli tietoon, oli ollut jo silloin olemassa?"

Bernhard Schlink: Lukija (Der Vorleser, 1995)
Loisto, 224 sivua.


Siitä, kannattaako elokuvaversio katsoa ennen vai jälkeen kirjan lukemisen, voi olla montaa mieltä. Viime kesänä lukemani Poikani Kevin oli lukukokemuksena niin järisyttävä, että elokuvaversio - millainen tahansa, todella onnistunutkin - tuntui sen jälkeen melko lattealta kokemukselta, etenkin kun lopun shokkiefekti oli jo menetetty. Toisaalta lempileffani Forrest Gumpin alkuperäinen kirjaversio oli auttamattoman tylsä, jopa siinä määrin, etten leffan jälkeen kovista ponnisteluista huolimatta saanut sitä ikinä luettua loppuun. Helsingin-reissulla pikkusiskon kirjahyllystä käteen osuneen Lukijan oli nähnyt jo aiemmin Kate Winsletin ja Ralph Fiennesin tähdittämänä elokuvana ja tykännyt kovasti. Ehkä se olikin syy siihen, miksei itse kirja ravisuttanutkaan aivan niin paljon, kuin olisi voinut odottaa. 

Lukija kertoo teini-ikäisestä Michaelista, joka ajautuu rakkaussuhteeseen itseään yli puolet vanhemman Hanna kanssa. Jo suhteen alusta alkaen salaperäisen Hannan ympärillä on näkymätön muuri, jonka läpi kukaan, edes Michael, ei pääse. Suhteen syvetessä Hanna esittää toiveen: hän pyytää, että Michael lukisi hänelle ääneen. Kuukausien kuluessa pari käy läpi klassikkoromaaneja, runoja, novelleja, Hanna hiljaa kuunnellen, Michael lukien. Kun Hanna sitten katoaa, yrittää Michael jatkaa elämäänsä, lähtee opiskelemaan, rakastuu. Kaksikon tiet yhtyvät kuitenkin vuosien kuluttua yllättävässä paikassa.

"Yöllä myrsky ulvoi talon nurkissa. En palellut, eikä ikkunan edessä kasvavan puun narina eikä ikkunaluukkujen ajoittainen kolina ollut niin äänekästä etten olisi niiltä voinut nukkua. Silti kävin yhä levottomammaksi, kunnes vapisin kauttaaltani. Pelkäsin, eikä se pelko ollut pahan ounastelua vaan fyysistä pahaa oloa. Makasin tuulta kuunnellen, huokasin helpotuksesta kun se heikkeni ja hiljeni. Pelkäsin sen taas yltyvän enkä tiennyt, miten pystyisin nousemaan seuraavana aamuna, liftaamaan takaisin, jatkamaan opintojani ja valmistumaan, menemään naimisiin ja saamaan lapsia."

Lukijan tärkein juju on juonen yllätyksellisyys. Tästä syystä jo ensi sivuilla rupesi harmittamaan, että olin jo ehtinyt katsoa elokuvaversion ja tiesin, mitä tuleman piti. Schlinkin teos on vaikuttava ja vahvaotteinen, mutta lukukokemus olisi ollut vielä vaikuttavampi, jos kirjan käänteitä olisi saanut kunnolla jännittää. Toki juonenkäänteiden sijaan saattoi nyt keskittyä enemmän kirjan kieleen ja tunnelmaan, mikä ei sekään ole huonompi juttu.

Shclinkin teos on paljon muutakin kuin vain epäsovinnainen rakkaustarina. Kirjan teemoja ovat häpeä, syyllisyys, yksinäisyys ja uskollisuus, ja tarinan sävy on haikean melankolinen. Erityisen hyvin Shclink onnistuu henkilöhahmoissaan, joista kirjan minäkertojasta Michaelista maalataan kuva pohdiskelevana, epävarmana poikana ja myöhemmin miehenä, joka ei koskaan oikein toivu nuoruudensuhteestaan. Hanna taas kuvataan välillä tunteettomalta vaikuttavan kuorensa ja järkyttävien tekojensa takana äärettömän yksinäisenä ja eristyneenä.

Tykkäsin, suosittelen. Jotta kirjasta kuitenkin saa irti kaiken mahdollisen, kannattaa siihen ehdottomasti tarttua ennen elokuvaversiota. Sen jälkeen voikin hyvin kiiruhtaa leffavuokraamoon.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Sjung sånger för mig om varma gator.



TONNIKALA-KAPRISPASTA


1 purjo
1 tölkki tonnikalapaloja öljyssä
2 dl ruokakermaa
1 prk pieniä kapriksia
2 rkl sitruunamehua
2 rkl silputtua tuoretta persiljaa
ripaus rouhittua mustapippuria
rouhittua mustapippuria
tagliatellea


Halkaise, huuhtele ja suikaloi purjo. Valuta tonnikalapurkista öljyä pannulle ja kuullota siinä purjo pehmeäksi. Lisää kerma ja kiehauta. Valuta tonnikala ja kaprikset ja lisää ne pannuun. Mausta lopuksi sitruunamehulla, persiljalla ja mustapippurilla. Keitä pasta pakkauksen ohjeen mukaan. Tarjoa tonnikalakastikkeen kanssa.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Pirjo Hassinen: Sano että haluat


"Ehkä kaikkien kiihkeiden toiveiden luonne olikin samanlainen. Sillä hetkellä kun niitä alkoi haluta, ne jo näki mielessään murskaantuneina.
    Kenties joihinkin unelmiin tarvitaan kaksi. Toinen kuuli mielessään toiveen särkyvän, ja toinen taas, se joka halusi samaa mutta ei aivan yhtä kiihkeästi, piti unelmaa pystyssä ja toimi."


Pirjo Hassinen: Sano että haluat (2009)
Otava, 410 sivua.


Yhtenä kesäkuisena torstaiaamuna Essi katoaa. Työpäivä alkaa normaalisti, mutta keskipäivän jälkeen Jimille soitetaan ravintolan keittiöltä: työt kasaantuvat, asiakkaat odottavat eikä kokkia näy missään. Elämänsä läheisimmän ihmisen katoaminen jäljettömiin suistaa raiteiltaan niin Jimin kuin tämän perheenkin elämän. Jimin ja Essin ohella kirjan kolmas päähenkilö on minäkertoja Laura, Jimin psykologivaimo joka koulutuksestaan huolimatta ei ole saanut omaa perhettään korjattua.

Hassisen kirjassa tapahtumia seurataan kahdessa ajassa: toisaalta ovat Lauran tunteet ja hajallaan olevat ajatukset nykyhetkessä, toisaalta Essin kokemukset siitä, mitä oli. Kirjan molempia ääniä, joskin eri näkökulmista, leimaa sama pohdinta: mitä Essi ja Jimi todella merkitsivät toisilleen? Sano että haluat on ensi sijassa dekkari, mutta samalla se on myös kertomus tavallisesta suomalaisesta perheestä ja parisuhteesta, rikkonaisesta sellaisesta. Yhtä aikaa kirja on myös kertomus unelmista ja siitä, mitä ja kenen kanssa saa haluta. Kun haaveet eivät kohtaa, on jonkun lopussa pakko pettyä.

"Kun katsoin heidän lähtöään eteisessä, ajattelin että mustasukkaisuus muistutti tuulta. Se oli tunteena väritön ja mauton, ja se pani tekemään erinäisiä asioita."
 
Sano että haluat on mukaansatempaava ja kiinnostava kirja, muttei missään nimessä parasta Hassista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, mutta joka pienellä viilauksella olisi pystynyt jättämään syvemmänkin muistijäljen.



Pirjo Hassiselta suosittelenkin tarttumaan ensin jompaankumpaan näistä:
Jouluvaimo
Kuninkaanpuisto

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Somebody told me.

Yhtenä aamuna Daim-himo yllätti, mutta onneksi keittokirjaa selaillessa sivujen välistä löytyi tämä:


Siispä tuumasta (makeanhimosta) toimeen ja lopputuloksena oli kasa keksejä, jotka maistuivat kaksivuotiaalle enemmän taikinana mutta äidillä nimenomaan paistettuina.





DAIM-COOKIET
200g margariinia
2 dl sokeria
1 muna
2 rkl siirappia
4 ½ dl vehnäjauhoja
1 dl kauraleseitä
1 tl vanilliinisokeria
2 tl leivinjauhetta
150 g Daim-rakeita

Vatkaa sokeri ja pehmyt rasva vaahdoksi ja lisää joukkoon muna ja siirappi. Sekoita kuivat aineet sekä Daim-rakeet keskenään ja lisää vähitellen muiden ainesten joukkoon. Muotoile taikinasta uunipellille reilunkokoisia keksejä ja paista 180 asteessa noin 15 minuuttia.


Jäädessäni äitiyslomalle reilut kaksi vuotta sitten minulla oli kaksi tavoitetta: viettää seuraava vuosi istuen kahvilassa lattemukin ääressä, kasvot äitiyden ihmettä hehkuen  ja vauva toista tuntia vaunuissa tuhisten sekä vihdoin ja viimein koota keittokirjan täyttäneet post-itit ihan oikeaksi ja siistiksi reseptikokoelmaksi, josta jopa joskus löytäisi etsimänsä ohjeen. Vuosi kotona tuli ja meni, kahvilassa istuttiin enemmän ja (yleensä) vähemmän harmonisissa tunnelmissa ja keittokirja on entistä pahemmassa kunnossa. Löytyykö kohtalotovereita vai osaavatko muut (pullantuoksuiset) äidit myös arkistoida löytämänsä ohjeet hieman nätimmin?