keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Ja se tanssii niin kuin Laura Palmer, hidastettuna.


Alkuviikon Tallinnan-ostoksista ehdoton suosikki oli Viru-keskuksen Zarasta löytynyt poikien loppusyksyn takki. Sarjassamme lastenvaatteita, joita tuskin koskaan kulutetaan käytöllä puhki mutta jotka siitäkin huolimatta on ihan pakko saada. Meidän puolesta talvi voi jo tulla.

(Tosin omasta tyylistään, suosikkiväreistään ja lempivaatteistaan varman kaksivuotiaan ensikommentti uudesta takista oli "äiti leikkaa karvan pois". Luultavasti hupun reunasta siis vielä päivien kylmetessä keskustellaan.)

tiistai 30. heinäkuuta 2013

And it was all yellow.


Sunnuntaina otin pitkästä aikaa ihan omaa aikaa, ja suuntasin päivän reissulle Tallinnaan. Isot kiitokset pikkusiskolle, kotiin oli kiva palata rentoutuneena (joskin aika väsyneenä)!

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Ja päivät valoa loistaa ikkunoiden raoista pöytään jossa on aina kukkia.



Pikkusiskon heinäkuinen syntymäpäivä alkoi aiheuttaa harmaita hiuksia jo alkukesästä. Suunnitelmissa oli lahja, joka olisi samalla persoonallinen, yllätyksellinen, hyödyllinen ja tietysti myös mieleinen. Jotain, joka ei riitelisi liikaa muun sisustuksen kanssa, ei olisi liian pieni, liian suuri tai väärän värinen eikä ajautuisi kirjahyllyn perukoille ja lopulta kirpparikassiin. Jotain vähän osuvampaa kuin viimejouluinen talouspaperiteline.

Lopulta lahjapohdinnan ratkaisi puhelinsoitto, jossa pikkusisko kyseli, mitä aineksia siihen viime viikolla tekemääni pastaan oikein tulikaan ja pitikö kaprikset tosiaan lisätä vasta ihan viimeisinä. Tästä puhelinsoitosta syntyi projekti Keittokirja.

Loppujen lopuksi projekti Keittokirja koostui vajaasta neljästäkymmenestä meidän keittiössä kokatusta ja tykätystä reseptistä alkusalaateista jälkiruokiin. Kun hyväksi todettuja ohjeita ja kuvia oli jo pitkin kevättä kirjoitellut ja kerännyt tänne blogiin, ei sisällön hankkimiseenkaan mennyt kauaa aikaa. Eirikuvan kuvakirjavaihtoehdoista löytyi myös varta vasten keittokirjalle suunniteltu valmis malli, mutta itse valitsin täysin tyhjän kirjan, josta muokkasin mieleiseni.

Iso kiitos alkuperäisestä ideasta Melinalle, itse tehty keittokirja synttärilahjana oli kuin olikin aika originelli. Ja koska yhdellä klikkauksella yhdestä tulikin kaksi, teetin samalla vaivalla kirjan myös itselleni. Allekirjoittaneen ensimmäinen kirjajulkaisu on siis tässä: omakustanne, josta otettiin kahden kappaleen ensimmäinen painos.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän.

"Kabul on..." Idris hakee oikeita sanoja. "Tuhat tragediaa neliömaililla."


Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (And the Mountains Echoed, 2013)
Otava, 411 sivua.


Parin ja Abdullahin suhde on paljon enemmän kuin pelkkä sisarussuhde; Abdullah on valmis tekemään nelivuotiaan siskonsa puolesta mitä tahansa. Äitinsä menettäneet sisarukset hakevat turvaa toisistaa, kun äitipuolen kosketus onkin lyönti ja isällä ei raskaan työpäivän jälkeen enää ole aikaa. Lopulta rahapula ja huoli perheen toimeentulosta ajaan isän epätoivoiseen ratkaisuun, ja samalla sisarusten elämän suunta muuttuu lopullisesti.

"Mutta myös jotain muuta, ja se kutsuu häntä eniten. Se on hänen näkökenttänsä reunalla, pakeneva varjo. Hahmo. Yhtä aikaa pehmeä ja kova. Pehmeä käsi hänen omassaa. Kovat polvet, joita vasten hän painoi poskensa. Hän etsii hahmon kasvoja, mutta ne pakenevat häneltä, liukuvat pois aina kun hän kääntyy katsomaan. Pari tuntee aukon avautuvan sisällään. Hänen elämästään on aina puuttunut jotain. Jotenkin hän on aina tiennyt sen.
      "Veli", hän sanoo tajuamatta puhuvansa ääneen. Tajuamatta että hän itkee."

Vuosia myöhemmin amerikkalaistuneet Idris ja Timur palaavat entiseen kotimaahansa ja Kabuliin lunastaakseen takaisin suvun kiinteistöjä. Vastassa odottaa kuitenkin täysin erilainen maa, jonka he  aikoinaan vaihtoivat suuren maailman upouusiin kotiteatterisetteihin ja kalliisiin autoihin. Näiden tarinoiden ohella lukija pääsee kurkistamaan Parin ja Abdullahin äitipuolen Parwanan raskaita valintoja ja tämän veljen Nabin elämää rikkaan afgaanimiehen uskollisena autonkuljettaja sekä tutustuu kahteen tyttöön, Roshiin ja Thaliaan, joiden elämän ja ulkonäön yksi hirvittävä tapaus muutti. Eri henkilöitä yhdistää eri vuosikymmenten Afganistan, joko sieltä lähteminen tai sinne jääminen, sekä tietty juurettomuus.

Koska Hosseinin edelliset kirjat Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa ovat molemmat yksiä suosikkikirjojani, olivat odotukset korkealla, kun Ja vuoret kaikuivat vihdoin viimein kopsahti postiluukusta eteisen lattialle. Ensimmäinen fiilis kirjan loputtua olikin, että kirja oli erilainen. Ei missään  nimessä huono, vaan erilainen. Edeltäjistään poiketen Ja vuoret kaikuivat koostuu yhden selkeän juonen sijaan useista eri tarinoista, paikoista, ajoista ja henkilöistä - useista eri kohtaloista -, mikä tekee kirjasta mielenkiintoisen ja samalla tavallista haastavamman. Aiemmin lukemistani Hosseineista Ja vuoret kaikuivat eroaa myös siinä, että vaikka kirjan tarinat ovatkin kaikki kovin melankolisia, näkyy tunnelin päässä kuitenkin valoa. Tietyllä tapaa onnellinen loppukin tuntui vaihteeksi aika mukavalta.

Ihastunko? Kyllä. Suosittelisinko muille? Kyllä. Ja jos en olisi aiemmin lukenut kahta edeltäjää, voisin jopa hehkuttaa lukeneeni juuri yhden vuoden parhaista kirjoista. Ehkä suuri henkilömäärä vaikutti kuitenkin siihen, ettei yhteen hahmoon ehtinyt kiintyä niin täydellisesti, kuin Hosseinin aiemmissa teoksissa. Yhteistä edeltäjiin on kuitenkin Hosseinin taito kuvata Afganistania ja ihmiskohtaloita sekä kyky kirjoittaa kauniisti surustakin; kirjan kerronta imaisi mukaan heti ensi sivuilta.

Ja vuoret kaikuivat on kirja suhteistamme läheisiimme sekä valinnoista, jotka muuttavat elämämme suunnan. Näennäisesti irrallisilla kohtaloilla ja ihmisillä on kuitenkin yhteys, ja lopulta kaikki palaavat Baba Saburin kirjan alussa kertomaan tarinaan. Joskus sormi on leikattava, jotta käsi pelastuisi.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Toinen valitsi hyvän levyn soittimeen. Toinen tapetin olohuoneeseen.



Alkuviikoksi saatiin vieraita Etelä-Suomesta ja harvinaislaatuisesta lastenvahtitilaisuudesta hullaantuneina suunnattiin siltä seisomalta rautakauppaan. Olohuoneen pilkullisen tapetin tilalle valittiin neljä rullaa valkoista sekä tehosteseinää varten kolme rullaa vaaleanharmaata.


Tämän huomasimme:

...jos jaloissa pyörii yksi kaksivuotias, vaaditaan tapetointiin vähintään kolme humanistia.
...uusi harmaa tapetti raikastaa kivasti koko huoneen.
...otsikon riimit kuuluivat kuin kuuluivatkin (tilanteeseen sopivasti) radiosta, kun tapetointi oli kiivaimmassa vaiheessa.
...valkoinen tapetti, jonka kanssa liima pitääkin levittää seinän sijaan suoraan tapettiin, tulee ajamaan meidät joko käsittämättömään sekasotkuun, välirikkoon tai hermoromahdukseen. Vinkkejä, puhelinnumeroita tapetointifirmoihin tai remonttiapua Jyväskylästä otetaan mielellään vastaan!


Vaikka urakan ensimmäinen osa hoituikin lopulta melko kivuttomasti vain pienellä sanailulla, vahvisti tämäkin remonttiprojekti taas uskoa siihen, että meistä ei tosiaan ikimaailmassa ole talonrakennusprojektiin. Siinä missä rakas mieheni selvittelee päiväkausia vaihtoehtoisia työtapoja ja työskentelyn vaiheita, perehtyy liimatyyppeihin ja syventyy mielellään siinä sivussa myös remontoinnin historiaan, olisin minä valmis aloittamaan purkuhommat välittömästi sisustusidean saatuani (silläkin uhalla, että lopputuloksesta uhkaisi tulla niin sanotusti juosten kustu). Kun nämä remontoijatyypit yhdistää, jo yhden huoneen pintaremontti on todellinen haaste.

Ja se lopputulos: tehosteseinä saatiin kummitädin hoitoavulla valmiiksi, mutta valkoinen tapetti odottaa edelleen kiltisti rullilla vaatehuoneessa.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Let's waste time chasing cars.



Meillä asuu nykyään kaksivuotias, joka erottaa helposti toisistaan New Holland, John Deere, Claas ja Massley Ferguson -merkkiset traktorit. John Deerethän on maalattu keltavihreiksi vuodesta 1918 alkaen, ja New Hollandeja taas korostaa keltainen vauhtiviiva. Yksinkertaista vai mitä?

Toinen poika R:n innostus on leikkiautot. Näistä, toisin kuin työkoneista ja traktoreiden hevosvoimia pohtivista kirjoista, jaksaa (välillä) innostua myös äiti. Meidän filosofia lelujen suhteen on ollut hankkia vähemmän mutta laadukkaampia leluja niin, ettei joka nurkka täyty soivista ja värikkäistä muovihärpäkkeistä, joista puolet on rikki parissa päivässä ja loputkaan eivät enää viikon jälkeen jaksa kiinnostaa. Pikkuautojakaan ei siis ole hankittu kasoittain marketista hintaan euron kappale, vaan on pyritty ostamaan vähän kestävämpiä ja edes jollain tapaa perusralliautosta poikkeavia menopelejä.

Poika R:n suosikkiautoihin lukeutuvatkin double decker, joka on kummitädin Lontoon-tuliainen sekä Hamleysin taksi, joka hankittiin itse syksyllä Lontoosta. Vanhat autot taas on ostettu Pienestä Kammarista, jossa käymme varmasti autokaupoilla jatkossakin; poika R:n suurin lemppari tällä hetkellä on ehdottomasti punainen kupla.

Ja kestävyydestä puheen ollen: Hamleysin taksi selvisi ehjin nahoin pudottuaan kesäkuussa asfalttiin kummitädin neljännen kerroksen parvekkeelta.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Revolutionaries wait for my head on a silver plate.

Anopin kasvimaalta kotiin viemisiksi tarttui muun muassa nippu raparpereja, ja Mitä tänään syötäisiin -nettipalvelusta löytyi sopivasti ohje, jossa niitä saattoi hyödyntää: superhelpot kuppikakut, joilla makeannälkä talttuu varmasti ainakin hetkeksi.


RAPARPERI-VALKOSUKLAAKUPPIKAKUT

3 dl raparperia
100 g valkosuklaata
100 g voita
2 1/2 dl sokeria
3 kananmunaa
4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vanilliinisokeria 
1 dl maitoa

koristeluun
 2 dl vispikermaa
1 tl vanilliinisokeria
valkosuklaarouhetta


Kuori ja paloittele raparperi pieniksi paloiksi. Rouhi valkosuklaa veitsellä. Sulata voi ja anna jäähtyä. Vaahdota huoneenlämpöiset munat ja sokeri kuohkeaksi ja sekoita joukkoon rasvasula. Sekoita kuivat aineet keskenään. Siivilöi jauhoseos muna-sokerivaahtoon ja sekoita joukkoon varovasti myös maito, rouhittu valkosuklaa sekä raparperipalat. Vältä turhaa sekoittamista.

Jaa taikina muffinivuokiin (yhteensä 16 kpl Amerikan muffinivuokia) ja paista 200-asteisen uunin keskitasolla noin 20 minuuttia. Anna jäähtyä.

Vatkaa kerma vaahdoksi ja makeuta vanilliinisokerilla. Pursota kermavaahto jäähtyneiden kuppikakkujen päälle. Koristele rouhitulla valkosuklaalla.



Tänään pakkaamme sirkuksen ja yhden pahaa aavistamattoman kaverin auton kyytiin ja suuntaamme Pohjanmaalle suomalais-meksikolaisiin häihin. Mukavaa viikonloppua kaikille!

torstai 18. heinäkuuta 2013

Päivä silmänsä sulki, autot ohitse kulki.


Olenkohan ainoa, jolla on jo selkeästi syksyinen fiilis? 

Alkuviikon mummolareissulla vettä tuli välillä kuuroittain tihuuttamalla, välillä jatkuvasti ja paljon ja siinä välissä vielä jatkuvasti tihuuttamalla ja kuuroittain paljon. Suunnitellun grillauksen sijaan vedettiin siis päälle villapaidat ja -sukat ja kääriydyttiin sohvalle lukemaan anopin sisustuslehtiä. Tihkusadetta uhmattiin sen verran, että tallustettiin mustikkametsään ja traktoritöihin.

Anopin sisustuslehtipinoissa huono puoli on se, että kaksi päivää inspiroivia kuvia katselleena olen nyt ehdottomasti sitä mieltä, että meillekin tulee olohuoneeseen uudet tapetit. Hoi te enemmän tapetoineet: onnistuuko homma yksin vai pitäisikö suosiolla houkutella sisko lastenhoitoavuksi?

Kaikille sisustuksesta ja kirpputoreista kiinnostuneille muuten tiedoksi, että poika R:n isomummon synnyinkodissa Hankasalmen Säkinmäessä (Peltoseläntie 89) pidetään nyt lauantaina 20.7.

iso pihakirppis, 

jossa on vaatteiden, käyttötavaroiden, lehtien ja kirjojen lisäksi myynnissä iso kasa ihania maalaistyylisiä sisustustuotteita kuten vanhoja ikkunanpuitteita, naulakoita ja heinäseipäistä tehtyjä sisustustikkaita. Jos kiva kesäinen kirppisreissu innostaa, niin Jyväskylästä tuonne ajaa tunnissa. Kirppislöytöjä voi tehdä klo 10-16, ja ostosten lomassa pääsee myös herkuttelemaan kahvilla ja pullalla.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Ava adore.


Charlaine Harris: Veren voima (Dead Until Dark, 2001)
Gummerus, 336 sivua.



Nuhjuisessa Bon Tempsin pikkukaupungissa asuvan tarjoilijan Sookien päiviä voisi luulla toistensa kaltaisiksi. Sookiella on kuitenkin erityinen taito: hän pystyy, osin tahtomattaan, lukemaan ihmisten ajatuksia. Eräänä päivänä Bon Tempsiin saapuu komea, salaperäinen Bill, joka sattuu kuin sattuukin olemaan vampyyri. Ajautuessaan suhteeseen Billin kanssa Sookie tulee samalla vetäistyksi osaksi Billin pelottavaa tuttavapiiriä sekä mukaan tapahtumaketjuun, jossa kaikki vampyyreitä tapailevat naiset ovat hengenvaarassa.

"Odotin että hänen autonsa katosi näkyvistä ennen kuin sammutin kuistin valot ja menin sisään. Avasin puseroni nappeja samalla kun kävelin, väsyneenä ja valmiina sänkyyn.
     Jotain oli vinossa.
     Pysähdyin keskelle olohuonetta. Katsoin ympärilleni.
     Kaikki näytti olevan kunnossa, eikö vain?
     Kyllä. Kaikki oli paikallaan.
     Se oli se haju.
     Se haju oli kuin pennyn kolikko.
     Kuparinen haju, terävä ja suolainen.
     Veren haju."

Koska vietin synkimmät teiniangstivuoteni pitkälti Anne Ricen kirjojen ja Tom Cruisen Lestat-tulkinnan lumoissa, olisi voinut luulla, että Veren voima olisi kirja nimenomaan minun makuuni. Kumma kyllä, ei ollut. Siinä missä Anne Ricet ovat (edelleen) lumoavasti kirjoitettuja ja (omassa kategoriassaan) tarinoina uskottavia, tuntui Veren voima heppoisen harlekiinimaiselta hömpältä, mitä vielä tehostivat tekstin lyhyet virkkeet, sanalla sanoen teinikieli sekä kerronnan eteneminen pitkälti dialogien avulla. Viimeinen niitti teoksen edes näennäiselle uskottavuudelle oli itsensä vampyyrihahmoisen Elviksen ilmestyminen Bon Tempsiin kirjan loppupuolella. No, ainakin tiedämme nyt, että Elvis todellakin elää

Ilman Elvistä ja muutamaa muuta varmasti humoristiseksi tarkoitettua mutta lähinnä kömpelöä juonenkäännettä Veren Voima olisi voinut olla enemmän viihdyttävää hömppää, mutta nyt se valitettavasti oli pelkkää hömppää. Ehkä kirja olisi pitänyt alun alkaenkin ottaa lähinnä vampyyriromaaniparodiana ja sarkasmina, jolloin teksti olisi täyttänyt tehtävänsä paremmin. Kirjasarjaa on hehkutettu ja hypetetty paljon eri medioissa, mitä ei voi kuin ihmetellä (ja kaivaa jostain hyllyjen kätköistä esille vanhat kunnon Anne Ricet).

Televisiosarjana True blood hahmoineen ja juonikuvioineen kuulemma toimii, joten ehkä annan Sookie Stackhouselle vielä tulevaisuudessa uuden tilaisuuden. Vai pitäisikö vanhan vampyyrikirjallisuuden ystävän kokeilla seuraavaksi Twilightia, mitä luulette?

maanantai 15. heinäkuuta 2013

But I can see you. Your brown skin shining in the sun.



Notes from a small island.

Kaksivuotiaan kanssa lomailu on selvästi helpompaa kuin puolitoistavuotiaan. Lento meni kivuttomasti ilman käytävämaratoneja tai yhtään teknistä viihdytintä (joihin onneksi emme tuhlanneet rahojamme!) eikä auringon, uimisen ja kaupungin vilinän jälkeen päivä- tai yöunista tarvinnut kertaakaan tapella. Välillä jopa ihan oikeasti laiskoteltiin.

Osoitettiin myös, ettei taaperon kanssa matkatessa välttämättä tarvitse luopua ravintolanetsimisilosta ja leiriytyä koko viikoksi all inclusive -hotellin lihapullapatojen ääreen. Joka ilta etsimme uuden ihanan tavernan, joka sillä hetkellä houkutteli kaikista eniten, maisteltiin kreikkalaisia herkkuja, nirsoiltiin ihan yhtä paljon kuin kotonakin ja välillä juoksenneltiin pöytien välissä.

Yhtenä päivänä vuokrasimme auton ja hurautimme Valkoisille vuorille. Lounas pienen vuoristokylän ainoassa tavernassa ainoina asiakkaina huikeiden maisemien yläpuolella oli sekin kokemus sinänsä.

Kreetalta olisi löytänyt jokaisesta minimarketista kaikenkokoisia vaippoja ja äidinmaidonvastikkeita, mutta pottaa jahdattiin kokonainen vuorokausi. Ostoslistalle: matkapotta.

Poika R:n ensimmäinen englanninkielinen ilmaus oli "Thank you" ja kreikankielinen "Kalimera". Näistä molemmat tosin tarkoittivat kaksivuotiaan mielestä tarjoilijaa. 

Loppulomasta repsahdimme hieman "Ei ranskalasia tai limsaa kaksivuotiaalle" -linjastamme, ja tilasimme poika R:lle souvlakin kanssa noista ensimmäistä. Ei maistunut.

Uskomatonta mutta totta: viikon jälkeen aamiaispekoni ja jälkiruokaouzo eivät enää maistuneet samalta, ja oli kiva lentää jo kotiin pesemään pyykkiä.  Tosin mitä enemmän matkustetaan, sitä kovemmaksi myös matkakuume nousee. Seuraavaksi meillä onkin luvassa ja suunnitelmissa kaupunkilomailua.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Laura Honkasalo: Eropaperit

 "Kivi jonka poimin saaresta on anorakkini taskussa. Otan sen esiin ja lämmitän sitä käsissäni. Tulen kajossa siinä kimaltelee kiisu, valkea täplä hehkuu hämärässä. Puristan kiven käsieni väliin ja käperryn Joken kylkeen.
       Miten näin onnellinen voi olla."


Laura Honkasalo: Eropaperit (2009)
Otava, 407 sivua.


Siihen, etten vielä muutama kuukausi sitten uskaltanut hurraten julistaa Gillian Flynnin Kilttiä tyttöä (joka muuten on nyt suomennettu, joten mars kirjastoon!) parhaaksi tänä vuonna lukemakseni kirjaksi, oli tosiaan syynsä. Laura Honkasalon Eropaperit nimittäin ansaitsee tuon arvonimen aivan ehdottomasti, siitäkin huolimatta, että vuotta on vielä melkein puolet jäljellä.

"Ilo tykytti ihon alla väkevinä sykäyksinä. Hänellä oli koti eikä se ollut ahdas asunto Messeniuksenkadulla, vaan tuo mies ja pieni tyttönen, hänen omansa. He olivat paksu paalujuuri, joka sitoi hänet elämään. Paha olo oli poissa, murhe joka kietoi hänet itseensä, kun hän seisoi koulun jälkeen tiskin takana."

Ennen niin elämänhaluisesta ja aina tyylikkäästä Leeasta, joka poltti sikareita myöhään yöhön ja hyppäsi kalliolta vaatteet päällä jääkylmään mereen, on tullut katkera, kuolemaa odottava vanhus. Iloisen ja äänekkään ystäväpiirin sekä porvarillisen perheidyllin tilalla on enää entinen miniä Sinikka, joka edelleen vierailee tunnollisesti mielisairaalassa ystävänsä luona. Sinikan ja Leean ohella kirjan kolmas naisääni kuuluu Sinikan tyttärelle Saralle, jonka lapsuus loppui vanhempien rankkaan eroon. Yhden perheen tarina rakennetaan taitavasti hajanaisista sirpaleista, eriävistä muistoista sekä vierivistä vuosikymmenistä ja kerrotaan lopulta eri äänin, eri ajoissa.

"Hän oli aina halunnut enemmän. Enemmän kuin Punavuoren ahdas pimeä asunto. Enemmän kuin hiekkaiset lapsenhiukset, tarjousappelsiinit, tyhjä talouskukkaro, irronneen napin jahtaaminen valintamyymälän käytävillä, äidin hillopurkit, jotka saapuivat joka syksy kiitolinjalla kuin musta moite, sillä Sini ei koskaan käynyt kotona. Äiti oli nähnyt hänen lapsensa vain kuvissa, joita hän postitti tunnollisesti. Oli pakko olla enemmän, jotain muuta."

Eropapereita voisi analysoida pitkäänkin sekä kuvailla latteasti ja ah-niin-kuluneesti ilmauksilla "ajatuksia herättävä", "mukaansatempaava", "rankka, mutta silti liikuttava" tai "kauniisti kirjoitettu", mutta siihen ei taida nyt ryhtyä. Riittää, kun sanon, että Eropaperit on kuin puoliksi Riikka Pulkkisen Totta ja puoliksi Juha Itkosen Hetken hohtava valo, ja jo ensimmäiseltä sivulta tiesin - aivan oikein - että käsissäni on kirja, joka yltää kaikkien aikojen suosikkikirjojeni listalla aivan yhtä korkealle kahden edellä mainitun kanssa.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle. Ja rakastaa niiden rajoissa. Hiljentää risteyksiin ajoissa.



Superhelppo, supernopea mutta tuskin superkevyt
CHILI-JUUSTOPIIRAKKA

1 pkt Sunnuntai mozzarellapiirakkataikinaa

200 g kermaviiliä
200g ranskankermaa
3 munaa
300 g voimakasta juustoa raastettuna
1/3 tl suolaa
1/3 tl mustapippuria
1 dl makeaa chilikastiketta

Täytteeksi voi valita oman maun mukaan esimerkiksi
kanaa, paprikaa, fetaa tai tomaattia. Toimii tosin myös tällaisenaan.


Täyteaineet sekoitetaan keskenään ja levitetään pohjalle. Koko komeutta paistetaan 200-asteisessa uunissa n. 40 minuuttia. Syödään raikkaan salaatin ja punaviinin kanssa.