torstai 29. elokuuta 2013

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

"Ala tulla", Peter sanoi hiljaa ja he kävelivät uudelleen virinneen määrätietoisuuden vallassa kohti mahtavaa ja kärsinyttä puuvanhusta, jonka Peter mielsi jonkinlaiseksi Hernen tammeksi. Sen takana kulki raja - näkymätön mutta voimallinen niin kuin kaikki sisäoppilaitoksen säännöt ja kiellot - johon metsän sallittu osa päättyi ja josta kielletty osa alkoi."


Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (The stranger's child, 2011)
Otava, 540 sivua.


On kesä 1913, aika ennen kuin sota saapui Eurooppaan ja Englantiin. Nuori Cambridge-opiskelija George saapuu lomailemaan kotiinsa maaseudulle mukanaan opiskelukaverinsa, lupaava runoilija Cecil Valance. Yhteisen viikonlopun aikana hurmaava Cecil kietoo koko talon pikkusormensa ympärille. Ennen lähtöään hän kirjoittaa Georgen pikkusiskon Daphnen muistikirjaan talolleen omistamansa runon Two Acres. Kun Cecil sitten muutamaa vuotta myöhemmin kaatuu Ranskassa, jää mystreeri siitä, kenelle runo todellisuudessa oli kirjoitettu, vaivaamaan ihmisten mieliä koko vuosisadaksi.

Vieraan lapsi veti ennen kaikkea sanattomaksi. Eikä pelkästään hyvällä tavalla. Mitä edes voi sanoa tiiliskiven paksuisesta kirjasta, joka oli paljon kaikkea - hienoja koukeroita, pitkiä virkkeitä, monipuolisia kuvauksia ja tarina, joka kulki läpi kokonaisen vuosisadan - mutta joka ei siltikään liikauttanut yhtään? 

Vieraan lapsi on Alan Hollinghurstin ensimmäinen suomennettu teos, ja sitä on hehkutettu ensin kotimaassaan ja suomennoksen ilmestyttyä myös kotimaisissa kirjallisuusblogeissa. Kahlattuani kirjan läpi uskallan ihmetellä miksi. Eikä syynä suinkaan ole henkilöiden suuri määrä tai tarinan hyppiminen aikakaudesta toiseen;  Cecilin elämä ja jälkeensä jättämä "mysteeri" vain eivät ole niin kiinnostavia ja järisyttäviä, että ne jaksaisivat pitää mielenkiintoa yllä yli viidensadan sivun ajan. Kirjailijan tyyli kuvata ihmisiä ja miljöötä pikkutarkan yksityiskohtaisesti sekä tarinan hidas, jopa laahaava, eteneminen alkaa myös parinsadan sivun jälkeen tökkiä ja tappaa samalla senkin vähän tunnelman, mitä brittiläisen yläluokan kartanoelämäkuvaukset kirjaan tuovat.

Ensimmäinen ajatus kirjan loputtua oli, että "tässäkö tämä nyt oli?". Tämäkö siis oli se "suuri" mysteeri, jonka pohtimiseen meni koko vuosisata? Kirjan loputtua oli vaikea myös sanoa, mistä teos lopulta kertoi vai kertoiko mistään; ainakaan sen sanomiseen ei olisi pitänyt tarvita yli viittäsataa sivua. Vieraan lapsi lupasi koko ajan paljon, mutta antoi lopulta kovin vähän.

lauantai 24. elokuuta 2013

I came. I saw. Tore down these walls.


Meidän jokaviikkoinen ongelma on, mitä tänään syötäisiin. Tämän uuden ohjeen nappasinkin sopivasti meille nimetystä lehdestä ja määriä vähän muokkaamalla saatiin siitä uusi vakioresepti arkeen.

POSSU-MAAPÄHKINÄWOKKI

300 g rypsiporsaan suikaloitua fileetä
2 porkkanaa
1 paprika
1 omena
1 purjo
oliiviöljyä paistamiseen
1 1/2 dl maapähkinä-kookoskastiketta
1/2 dl suolapähkinöitä


Suikaloi kuoritut porkkanat, paprika, omena ja purjo. Paista lihasuikaleet wokissa ja lisää niiden kypsyttyä joukkoon kasvikset. Jatka wokkaamista, kunnes kasvikset ovat juuri ja juuri kypsiä. Mausta maapähkinä-kookoskastikkeella ja tarvittaessa vedellä ja ripottele pinnalle suolapähkinät. Tarjoile keitetyn nuudelin tai riisin kanssa.


Seuraavan vuorokauden osalta meillä ei onneksi tarvitse miettiä ruokalistaa, sillä suuntaamme maalle anopin kestittäviksi. Mukavaa viikonloppua!

tiistai 20. elokuuta 2013

Laura Honkasalo: Tyttökerho

"Katri muistaisi suihkulähteen ja kuparikolikon. Hän muistaisi, miten oli toivonut rakkautta, ja myöhemmin hän katuisi."

Laura Honkasalo: Tyttökerho (2005)
Otava, 336 sivua.


Katri on 28-vuotias ja valmis löytämään sen oikean. Tai sitten sen väärän, kunhan jonkun, joka tuo mukanaan vauvan, siivouskomeron ja kristallikruunun. Neljän tytön aikoinaan muodostamasta tyttökerhosta yksi on jo vaihtanut vanhat ystävänsä vaipparumbaan, ja jos Katri ei toimi nopeasti, jää hän pian yksin. Sitten tielle osuu kuin osuukin Milo, johon Katri toivoo rakastuvansa. Jos vain on tarpeeksi sinnikäs, kiltti ja mukautuvainen ja toivoo oikeita asioita, huonokin suhde muuttuu ajan mittaan hyväksi.

"Kadut olivat täynnä onnellisia ihmisiä, heillä oli uudet vaatteet, he suutelivat pitkään kadunkulmissa ja porttikongeissa, ostivat yhteiseen kotiin kukkia ja parsaa eivätkä riidelleet koskaan. Katri oli kaupassa yksin ja osti ruokaa, vaikka hänellä ei ollut nälkä. Kun hän nousi portaita, ovien takaa kuului lasten naurua ja kattiloiden kolinaa, aikuiset laittoivat pastakattilan kiehumaan ja lapset hyppivät sohvalla ilosta kiljuen. Lattialla oli kirjavien lelujen sekamelska, ei tyhjää niin kuin Katrin asunnossa, kukaan ei ollut korjannut edellisaamun kahvikuppia pois eikä kukaan valuttanut vettä kylpyhuoneessa, jossa oli vain yksi hammasharja."

Tyttökerhon suurin heikkous on ehdottomasti sen henkilöhahmojen epäuskottavuus. Sama pätee niin sinkkuhahmoihin kuin jo pysyvän parisuhteen löytäneisiin: heistä jokaisen tekoja ja valintoja leimaa Kun kaikki muutkin -ajattelu. Kirjan maanisista baarikiitäjistä, jotka kuluttavat kaiken aikansa, ajatuksensa ja energiansa miehenmetsästykseen, tulee seurustelemaan ruvettuaan silmänräpäyksessä kulmasohvanomistajia, asuntovelallisia ja vauvakuumeilijoita. Ja jos perinteinen kaava ei onnistu, voi aina pakata rinkan ja suunnata mitään kenellekään ilmoittamatta Kaakkois-Aasian köyhimpiin kolkkiin löytämään itsensä (ja palaamaan sitten taas lattelasien ääreen). Eikä siinä mitään, toki monelle näin käykin, mutta onhan elämässä muutakin. On harrastukset, työ, koukuttavat tv-ohjelmat, hyvät kirjat, liikunta, matkustelu ja sellaiset illat ystävien tai perheen kanssa, jolloin ei lähdetäkään kaupungille. Tyttökerhon sinkkunaisin elämässä ainoa kiintokohta on kuitenkin pariutuminen - silläkin uhalla, että joutuu huonossa suhteessa kaltoinkohdelluksi. Tarinan edetessä tekisi mieli huutaa ääneen: miten kukaan voikaan olla noin tyhmä?

Ajoittain sivuilla pilkahtelee se Honkasalon kaunis, välillä jopa runomainen kerrontatyyli, johon Eropapereissa ihastuin täysin, mutta pian se taas katoaa suhdesäätöjen alle. Muutama piste Honkasalolle kuitenkin siitä, ettei kirjan loppu luojan kiitos ollut se kaikista ilmeisin ja ennalta arvattavin, ja että jossain kaiken kevyen hömpän ja ihmissuhdesähläämisen alla on kuitenkin tietty melankolinen perusajatus siitä, että meidän elämämme oikeasti on näin pinnallista; pitää olla niin kuin kaikki muutkin, saada mies, lapsi ja skandinaavisesti sisustettu omakotitalo ennen kuin löytää itsensä. Ehkä kirja jäi ärsyttämäänkin nimenomaan siitä syystä.

maanantai 12. elokuuta 2013

Minne katosi päivät.

"'Ajattele kaikkia näitä ihmisiä ympärillämme - kaikista yhteiskuntaluokista, kaikkia kansallisuuksia, kaikenikäisiä. Kolmeksi päiväksi kaikkien näiden ihmisten, näiden toisilleen vieraiden muukalaisten tiet yhtyvät. He nukkuvat ja syövät saman katon alla, kukaan ei pääse pakenemaan toisten luota. Kolmen päivän kuluttua he eroavat, kukin omille teilleen, eivätkä ehkä enää milloinkaan tapaa toisiaan.'
   'Ja kuitenkin...', sanoi Poirot, "oletapa että sattuu onnettomuus.'
   'Älä, ystäväni, älä...'
   'Sinun kannaltasi katsoen se olisi kovin valitettavaa, myönnän sen. Mutta otaksukaamme kuitenkin, että niin tapahtuisi. Silloin ehkä nämä kaikki liittäisi yhteen - kuolema.'"


Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the orient express, 1937)
WSOY, 214 sivua.


Hercule Poirot astuu idän pikajunan kyytiin Syyriassa, josta matkaa Euroopan halki tekee sekalainen joukko eri-ikäisiä, erimaalaisia ja eritaustaisia ihmisiä. Yönä ennen Italian rajaa juna jää lumimyrskyn saartamaksi ja pysähtyy lopulta kinosten keskelle. Kun yksi matkustajista sitten löydetään aamulla kuolleeksi pistettynä, paljastaa junaa ympäröivä koskematon hanki karun totuuden: murhaaja on joku junan matkustajista.

Agatha Christie ei petä koskaan: aina uuteen dekkariin tarttuessa tietää tulevansa pian kiskaistuksi keskelle jännittävää mysteeriä. Idän pikajunan arvoituksessa, kuten muissakin lukemissani Christieissä, on huikeaa vanhan ajan glamouria, jota ajan hammas ei ole päässyt murentamaan. Christien dekkareita yhdistää myös taidokkaasti rakennetut henkilöhahmot, tarkasti mietityt yksityiskohdat - ja siltikin juonen yllättävyys. Juurikin yllättävyys ja kutkuttava loppuratkaisu nostaa Idän pikajunan arvoituksen yhdeksi tähän mennessä parhaaksi lukemakseni Christieksi: vaikka luinkin kirjaa suurennuslasin kanssa esitettyjä johtolankoja ja todisteita pohtien, en siltikään pystynyt ratkaisemaan rikosta Hercule Poirotin tapaan.

Dekkareiden ystäville Agatha Christie on loistava valinta, ja mikä parasta, kirjoista ja uusista arvoituksista on jopa runsaudenpulaa. Näitä ehdinkin jännittää vielä useammankin odotellessani seuraavaa Camilla Läckbergiä.


Omat Agatha Christie -suosikkini:
Eikä yksikään pelastunut
Viisi pientä possua
Idän pikajunan arvoitus

torstai 8. elokuuta 2013

I want to break the spell that you've created.


Viime keskiviikkona haluttiin tehdä jotain nopeaa, mutta erilaista iltapalaa ja kaivattiin vähän vaihtalua iänikuiseen jogurtti-leipä-mysli-hedelmät-linjaan, joten pellille eksyivät


NOPEAT BRUCHETTAT

viistoon leikattuja patonkiviipaleita
2 tomaattia
1 rkl tomattipyrettä
70 g juustoraastetta
2 kananmunan keltuaista
2 valkosipulin kynttä
mustapippuria
oreganoa
yrttisuolaa
rucolaa

Poista tomaateista siemenet ja kuutioi ne. Sekoita aineet keskenään, kokoa leipien päälle ja paista 200-asteisessa uunissa kymmenen minuuttia. Koristele rucolalla.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Sick of being sick.



Alkuviikosta otettiin taas poika R:n kanssa suunnaksi päiväkoti ja käytiin muistelemassa, millaisia kavereita ja leluja siellä olikaan. Ja kuinka ollakaan, mieleen palasi taas ihan konkreettisestikin, mitä meidän viimevuotinen arki oikein olikaan: syylukukauden ensimmäinen flunssa rantautui meille tiistai-iltana. Tämä päivä (ja oletettavasti myös viikko) kuluukin siis tiiviisti sisätiloissa You Tuben kaivinkonevideoita katsellen, väritellen sekä poika R:n tämänhetkisiä suosikkikirjoja, Monni Töpöhäntiä, lukien.

Viime vuoden loputon sairasteluputki kiristi pinnaa ja nakersi parisuhdetta. Oli karua huomata, kuinka yksin sitä loppujen lopuksi on, kun mummo ei asu naapurissa ja kummitkin satojen kilometrien päässä: kun norovirus kaatoi koko perheen kanveesiin, oli jonkun (isin) silti vedettävä verkkarit jalkaan ja raahauduttava hakemaan kaupasta Jaffaa. Ja hoidettava vaipanvaihdot ja siivoukset. Kaikkein kurjinta oli kuunnella sydän sykkyrällä pienen potilaan yöllisiä yskämaratoneja tietäen, että siellä se taas on, korvatulehdus. Kesällä tuntuikin ihan uskomattomalta, että saatoimme matkustaa ja tehdä pitkällekin ajalle viikonloppusuunnitelmia (jopa toteutuneita sellaisia) ilman takaraivossa jyskyttävää ajatusta, että silloin meillä kuitenkin taas sairastetaan.

Meillä on käytössä Omega 3:set, maitohapot ja d-tipat, ja näiden lisäksi syödään terveellistä, itse tehtyä ja monipuolista ruokaa. Hedelmiä, marjoja ja kasviksia kuluu päivässä kourakaupalla, kukaan lähipiirissä ei polta ja äidinmaitoakin poika R sai aikoinaan nauttia ihan neuvolan suositusten mukaisen ajan. Välttelemme jopa edelleen HopLopia. Silti yksikään pöpö ei vahingossakaan kierrä meidän kaksivuotiasta ja mene vaikka kerrankin naapuriin. Hei te viisaammat ja kokeneemmat, kuinkahan kauan tuo ensimmäisen hoitovuoden sairastelukierre ja vastustuskyvyn kehittyminen oikein kestää?

maanantai 5. elokuuta 2013

Där skyttegravar grävdes när någon annan byggde landet när vi sov.


Olenkohan ainut hieman myöhäisherännyt, jolle Säästä ja Punnitse -kaupat ovat suhteellisen uusi löytö ja rakkaus? Myymälöissä myydään paljon luomua sekä Reilun kaupan tuotteita, ja kuivahedelmät, snacksit ja pikkuherkut ovat aina tuoreita. Kymmenistä eri laaduista voi helposti valikoida itselleen mieleisensä, ja uusia makuja on kiva kokeilla, kun ison megapakkauksen sijaan herkkuja voi valita paperipussiin juuri itselleen sopivan määrän. Perinteisten irtotuotteiden lisäksi myynnissä on esimerkiksi kahvia, teetä, pastaa ja kastikkeita sekä suklaata ja öljyjä.

Viime viikolla meillä herkuteltiin mummun tuomilla mustikkajogurttirusinoilla sekä valkosuklaalla päällystetyillä lakuilla, joista erityisesti viimeksi mainittu voi kielen mennessään. Näin maanantain ja jälleen kerran alkaneen uuden, kevyemmän elämän kunniaksi suunnattiin kuitenkin mysliostoksille. Paperipusseihin valikoitui trooppista perusmysliä, luomubanaalilastuja, pieniä papaijapaloja sekä rusinoita. Lopputulos oli jogurtin kanssa nautittuna sen verran hyvää, että täytti hyvin päivän herkkukiintiön.

(Maistui lopulta hyvin myös kaksivuotiaalle, joka kommentoi myymälän jokaisen purkin kohdalla "Ei tätä!" ja vaati lopulta pääsyä K-kauppaan.)

perjantai 2. elokuuta 2013

I wanna do bad things with you.

 "Kun sitten olin saanut itseni rauhoittumaan, leikkasin palan kakkua, panin sen lautaselle ja vein sen olohuoneeseen. Söin kakkua ja katselin sitä mikä makasi lattialla. Kakussa oli vaaleanvihreä marsipaanipäällinen ja täytteenä vadelmaa ja kreemiä. Sen päälle oli kiinnitetty tomusokeriseoksella saksanpähkinä.
      Olin iskenut miehen kuoliaaksi."


Karin Fossum: Minä näen pimeässä (Jeg kan se i mörkret, 2011)
Johnny Kniga, 223 sivua.


Se oli alkanut vähitellen. Nipistys siellä, toinen täällä, lopulta lääkkeiden huuhtelu alas vessanpöntöstä sekä ryppyiseen korvaan kuiskattu uhkaus. Pikkuhiljaa vanhusten saattohoitojana työskentelevän Riktorin henkilökohtaiset huvit käyvät yhä julmemmiksi ja julmemmiksi. Ulkoisesti hän on kuin kuka tahansa muukin, ystävällinen mutta ehkä vähän outo setä puistonpenkiltä, se hiljainen työkaveri, jota kukaan ei oikeastaan tunne. Sitten eräänä talvisena iltana Riktor sattuu näkemään, kuinka mies hiihtää avantoon. Pitkän aikaa hän seuraa miehen pyristelyä ja katsoo, kun mies lopulta uupuu ja katoaa kylmään veteen. Tämän jälkeen Riktorin elämä ei enää ole entisellään.

"Toisen matkiminen ei tuota pienintäkään vaivaa, osaan matkia kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä ja hyvyyttä. Raskasta vain on pidätellä pahoja mielitekoja. Ajattelen usein kaikkea sitä mitä voi tapahtua jos menetän otteen oikein pahasti ja niin käy aina toisinaan."

Minä näen pimeässä ei ole tyylipuhdas dekkari, vaikka siinä murhaa selvitelläänkin; ennen kaikkea se on psykologinen trilleri, joka pureutuu pahuuteen ja mieleen. Perinteisen jännityksen ja nopean temmon sijaan kirja tarjoaa piilevää, kutkuttavaa odotusta. Tästä syystä kirjan loppu olikin pieni pettymys: ainakin itse olisin odottanut jotain paljon mullistavampaa. Hyvä, mutta ei missään mielessä Karin Fossumin paras kirja.

Fossumin kirjassa lukija viedään niin syvälle kuin mahdollista: pahantekijän pään sisälle. Riktorille hänen toimintansa ja sairaat tekonsa ovat perustelttuja ja oikeutettuja, muistonsa - tai niiden puute - tosia. Toisaalta lukija pääsee myös todistamaan Riktorin häiriintyneen mielen vähittäistä pirstaloitumista olemattomien äänien, hajujen ja kuvitelmien kautta. Itseä tosin jäi välillä vaivaamaan kirjan tietty arkisuus, tavanomaisuus sekä se, ettei päähenkilön sairaalle toiminnalle löytynyt mitään selkeää alkusyytä. Ehkä se oli tarkoituskin: kaikkein julmimpiin tekoihin pystyvät ihminen voi istua ensi viikolla vieressäsi paikallisbussissa, ja lopulta murhaajan mielenliikkeet, tunteet, ajatukset, tarpeet ja toiveet kun ovat kovin lähellä meidän omiamme.


Karin Fossumilta suosittelen:
Rakas Poona (2000)
Hullujenhuone (1999)