torstai 26. syyskuuta 2013

When the sale comes first and the truth comes second. Just stop for a minute and smile.


Jo useampi viikko sitten sain Ruutilta haasteen kertoa lempimerkeistäni. Asia kuitenkin hautautui, sillä en todellakaan ole missään määrin tai koskaan ollut merkkiuskollinen tai -tietoinen, nykyään entistä vähemmän.

Lama-ajan lapsena en yksinkertaisesti ole ikinä oppinut panostamaan itseeni edes silloin kun se ei ole rahapussista kiinni: siinä missä poika R kulkee puistossa uudet Converset jaloissa, vedän minä vuodesta toiseen jalkaa ne samat, jo ajat sitten loppuun kuluneet lenkkarit. Lapseen ja lapsen vaatteisiin panostaminen tuntuu luonnolliselta ja helpolta, mutta itselleni en osaisi ikinä ostaa esimerkiksi kolminumeroisen hintalapun kenkiä tai laukkua (farkuista nyt puhumattakaan). Tästä syystä ostan esimerkiksi itselleni uudet viidenkympin kengät joka syksy, kevät ja talvi, koska edelliset ovat yksinkertaisesti kuluneet puhki tai hajonneet muuten vaan ihan täysin (sen jälkeen kun olen ensin kulkenut useamman viikon/kuukauden märin jaloin). Loogista ja ah niin tyhmää, tiedän! Oikeastaan ainoa tapa, jolla erityisesti hemmottelen itseäni, ovat kampaamokäynnit parin kuukauden välein, ja niistä en periaatteestakaan luopunut edes äitiyslomalla.

Jostain se kaksivuotiaankin merkkitietoisuus kuitenkin kehittyy. Minulle auto on auto, laukku on laukku ja paita on paita, mutta uuden potan nähdessään eri traktori- ja työkonemerkit leikiten tunnistava kaksivuotias osaa jo kysyä "Mikä merkki potta?"



KENGÄT// Kiilakorolliset Oisin avokkaat
FARKUT  //  H&M
T-PAITA // Gina Tricot -perustoppi
KELLO //  En ole pitänyt kädessä yli viiteentoista vuoteen
ALUSVAATTEET // H&M



LAUKKU  // Aina liian täynnä tavaraa, joten kuluu nopeasti puhki ja vaihtuu sitten taas uuteen
KORUT// Hopeiset tai hopeanväriset
TV // Sharp (joka tosin on viimeinen meille hankittava Sharp)
KÄNNYKKÄ// Perus-Nokia ajalta, jolloin äly-etuliitettä vasta vähitellen soviteltiin kännyköiden yhteyteen



MP3 // ikivanha, pieni ja valkoinen ajalta jolloin MP3-soittimilla ei edes ollut merkkiä... 
TIETOKONE // Acer  
MEIKIT  // Maybelline
KASVOVOIDE // Nivea
SHAMPOO/ HOITOAINEN// Tigi




TUOKSU // Bossin Femme sekä DKNY Be delicious
VIINI  // punainen Gato Negro
LEIPÄ// jälkiuunin ruispalat
RUOKA // thaimaalainen, sushi, hyvät pastat




JÄÄTELÖ // minttu
KARKIT  // irtokarkit, Lätkäliigat, salmiakkimerkkarit ja Haribon kumiset lepakkokarkit
SÄNKY  // haaveissa uusi ja leveämpi, sellainen, johon kaksivuotias voisi yöllä könytä ilman, että äidin pitää siirtyä sohvalle
LAKANAT// Vallila
KAMPAAJA // Stailin Maija
PÄIVÄLEHTI// Keskisuomalainen
LEHTI// Anna, Olivia, Trendi, Kodinkuvalehti, Talo ja Koti. Lehtiä luen lähinnä kampaajalla, anoppilassa tai irtonumeron houkuttelevan otsikon innostamana, kotiin olen tilannut aikakauslehden viimeksi silloin, kun Cosmopolitan vielä oli ajankohtaista luettavaa.




Haasteen heitän eteenpäin Janinalle, Melinalle ja Ansukalle, joilla kaikilla on ihanat, erilaiset ja persoonalliset tyylit.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito

"Minä herätän ihmisissä vastenmielisyyttä. Muuta selitystä ei ole. Kun palasin Denverin sairaalasta kotiin niin tajusin, että minulla ei ollut Itä-Provindencessa ketään samanikäisiä ystäviä. Tunsin ilman muuta joitakin ihmisiä, joille nyökäytin tervehdykseksi supermarketissa tai rohdoskaupassa, mutta jos puhutaan sellaisista ihmisistä, joille voi soittaa illalla tai ehdottaa leffassa käyntiä, niin... heitä ei enää ollut."


Ron McLarty: Polkupyörällä ajamisen taito (The Memory of Running, 2004)
Otava, 381 sivua.


43-vuotiaana ja 127-kiloisena alkoholin, tupakan ja suolarinkeleiden suurkuluttajana Smithy Ide on tullut elämässään käännekohtaan. Viimeinen sysäys tulee käsittämättömän tragedian muodossa, ja muutamien yhteensattumien seurauksena Smithy päätyy kaikkine kiloineen ja menneisyyden traumoineen ajamaan polkupyörällä Amerikan halki. Mantereen toisella puolella Las Vegasissa Smithyä odottaa tämän sisaren Bethanyn ruumis, mutta ennen hautaustoimistolle saapumista Smithyn on polkiessaan rakennettava mielessään yhtenäinen kuva hajanaisista muistoista ja käytävä läpi elämäänsä, jota alusta alkaen varjosti isosiskon skitsofrenia.

Polkupyörällä ajamisen taito on hyväntahtoinen ja välillä (tragi-)koominenkin tarina hyvää tarkoittavasta luuserista, joka itseään etsiessään ajautuu sattumalta eriskummallisesta tilanteesta toiseen. Matkansa aikana Smithy törmää ulkomuotonsa takia käsittämättömiin ennakkoluuloihin, mutta onnistuu myös laittamaan hyvän kiertämään useammallakin tapaa. Usein huvittavienkin matkasattumuksien väleissä kirjan sävy muuttuu kuitenkin aina melankoliseksi, kun Smithy palaa mielessään menneisyyteen ja perheensä, ennen kaikkea Bethanyn, tarinaan. Kuusikymmentäluvun yhteiskunnassa mieleltään sairaasta Bethanystä tuli virtahepo Idejen olohuoneeseen, katastrofi, jonka käsiin räjähtämistä odotettiin henkeä pidätellen, ja Äänen edessä koko muu perhe kutistuu aina olemattomiin.

"Vietin mamman ja papan kanssa pitkiä vierailutunteja Bradleyn sairaalassa. Bethany ei alkanut edistyä siten kuin aiemmilla kerroilla. Hän ei reagoinut mihinkään, ja ensimmäistä kertaa hänen äänensä ei kursaillut tulla julki. Se oli vaativa ja kova ja kamala. Se kirkui meille silloin kun olimme Bethanyn luona. Se nimitteli meitä kammottavasti ja kuulosti kuivalta kuin autiomaa. Mutta se olikin hulluutta, ja Bradleyn sairaalassa tunnettiin hulluus, joten henkilökunta kohteli Bethanyä ymmärtävästi ja meitä lohduttavasti."

Vaikka McLartyn kirjassa on paljon potentiaalia, jättää se kuitenkin jotenkin kylmäksi. Tuntui, että tarina olisi toiminut paremmin selkeästi komediana tai vaihtoehtoisesti tragediana, mutta näiden yhdistelmänä molemmista puolista jää hieman lattea fiilis. Myös kirjan romanttiset elementit ontuvat ja tuntuvat aika ajoin todella epäuskottavilta. Nimenomaan Bethanyn tarina ja melankolisemmat sävyt saivat minut lukemaan kirjan loppuun, sillä pelkkä forrest gumpmainen Amerikan halki matkaaminen ei siinä määrin sykähdyttänyt. Ajoittaisen kohelluksen tarkoitus on kai häivyttää kirjasta liikaa synkkyyttä, mutta kevyenä on the road -kirjana Polkupyörällä ajamisen taito jää kuitenkin paljon siitä, mitä se olisi voinut olla.

tiistai 24. syyskuuta 2013

I felt the earth beneath my feet. Sat by the river and it made me complete.



"Ei kiinnosta retkeily," totesi kaupunkilaistunut kaksivuotias, kun sunnuntain suunnitelmista kotona keskusteltiin. (Eikös tämän pitänyt alkaa vasta teini-iässä?) Alkujähmeydestä huolimatta otettiin nokka kohti Muuratsaloa ja Paljaspään luontopolkua. Eväsrasiassa hikeentynyt omenapiirakka ja juomapullosta hörpitty mehu maistuivat ihan erityisen hyviltä sammaleisen kiven päällä vierekkäin nökötettäessä.

Sen verran vähän meillä tosin tulee täällä Jyväskylässä reippailtua urbaanin kaupunkiympäristön ulkopuolella, että h-hetkellä huomattiin, ettei meillä ole ollenkaan termospulloa (se niistä kahvi- ja kaakaohaaveista) ja että perheen ainoa kumisaappaiden omistaja on poika R. Jo hetken haaveissa ovat olleet nämä valkoisina tai nämä keltaisina, mutta poika R:n syys- ja talvivaatehankintojen jälkeen budjetti ei anna enää myöten. Vieläköhän on liian aikaista kirjoittaa joulupukille?

perjantai 20. syyskuuta 2013

Release your inhibitions. Feel the rain on your skin.

Mistä tietää, että meillä on (jälleen) podettu flunssaa ja vietetty siitä syystä sisäpäiviä? Ainakin siitä, että sekä pakastin että tarjoiluastiat ovat täynnä uunituoreita leivonnaisia. Sunnuntai-iltana kokeilin Pastanjauhantaa-blogin ohjetta ja tein elämäni ensimmäistä kertaa foccaciaa. Leivästä tuli sen verran maukas, että tämä resepti päätyy meillä kyllä varmasti tehokäyttöön.



FOCACCIA
4 dl vettä
50 g hiivaa
2 tl suolaa
1 tl sokeria
7,5 dl puolikarkeita vehnäjauhoja
4 rkl oliiviöljyä

Vuokaan:
4 rkl oliiviöljyä
2 tl sormisuolaa
tuoretta timjamia
tuoretta rosmariinia
noin 10-15 kivetöntä oliivia


Sekoita hiiva, suola ja sokeri kädenlämpöiseen veteen. Lisää joukkoon puolet jauhoista ja tämän jälkeen oliiviöljy. Loput jauhot vaivataan sekaan vähitellen. Vaivaa taikinaa käsin tai koneella reilut 10 minuuttia ja kohota sitten liinan alla 20 minuuttia. Taikina saa jäädä aavistuksen tahmeaksi. 

Voitele reunallinen uunipelti oliiviöljyllä ja jätä loput öljyt leivän voiteluun. Levitä taikina pellille, tasoita, voitele oliiviöljyllä ja kohota vielä puolisen tuntia. Sirottele leivän pinnalle sormisuola, painele taikinaan oliivit ja lisää yrttejä maun mukaan. 

Paista focacciaa 225-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia, kunnes pinta saa hieman väriä.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Here besides the news of holy war and holy need. Ours is just a little sorrowed talk.

Meidän kodin syysuutuudet näyttävät tältä.



Kehykset: IKEA
Parvekkeen yrttipurkeiksi suunnitellut säilyketölkit: K-Supermakert, Tikkurila ja Spar, Dublin
Apteekkarin pullo: Granit
Julisteet: Walldesign
Tuikut: IKEA
Keittiöpyyhkeet: H&M Home

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Nick Hornby: Skeittari

 "Toisinaan voi näyttää siltä, että lapset pärjäävät aina paremmin kuin vanhempansa. Se tuttu juttu - jonkun isä oli kaivostyöläinen tai ties mikä, mutta hänen poikansa pääsee pelaamaan Valioliigan joukkueeseen tai voittaa Idolsin tai keksii internetin. Sellaiset tarinat saavat tuntemaan kuin koko maailma olisi menossa eteenpäin. Mutta meidän perheessä kaikki aina liukastuvat jo ensimmäisellä portaalla. Itse asiassa useimmiten kukaan ei edes löydä rappuun asti."


Nick Hornby: Skeittari (Slam, 2007)
WSOY, 330 sivua.


Mikä? Ensimmäinen lukemani Nick Hornby, mikä on aika yllättävä, sillä Hornbyn romaaniin perustuva (Hugh Grantin loistavalla luonnenäyttelyllä varustettu) Poika on yksi suosikkileffoistani.

Mitä? 16-vuotiaan lontoolaisen Samin elämä rullaa rennosti eteenpäin skeitaten, kavereiden kanssa hengaillen ja siinä sivussa koulua käyden. Samin teini-ikäisenä saanut yksinhuoltajaäitikin on vasta kolme vuotta vanhempi kuin David Beckham, vuoden vanhempi kuin Robbie Williams ja neljä vuotta nuorempi kuin Jennifer Aniston. Rennon elämän loppu alkaa kuitenkin äidin raahatessa Samin mukanaan ystävänsä juhliin, joissa Sam tapaa hienostokoulua käyvän viisikymppisten vanhempiensa silmäterän Alician. Kuinka ollakaan, muutaman epäonnisen sattuman seurauksena ja epämääräisen eron jälkeen raskaustestiin piirtyy kaksi viivaa ja Sam huomaa toistaneensa vanhempiensa virheen. Ja toisin kuin rinnakkaisluokan vauvakuumeilevat teinitytöt, Sam tietää jo äitinsä kokemusten perusteella, että vauva vaatii enemmän hoitoa kuin ipad. Enneuniensa kautta Sam pääsee kurkistamaan, miltä elämä vauvan kanssa tulee näyttämään. Ei hyvältä.

"He olivat erilaisia kuin minä ja Alicia. He kaikki tulivat autolla, ja joka ikinen oli vanhempi kuin äitini. Tai ainakin näytti vanhemmalta. He eivät olleet nähneet vaivaa vaatetuksensa eteen. Joillakin miehillä oli puku kai sen takia, että olivat tulleet suoraan töistä, mutta muilla miehillä oli vanhat maastohousut ja pusakka. Kaikilla naisilla oli isot karvaiset puserot ja toppatakki. Monella oli harmaa tukka. He katsoivat minua kuin epäillen, että yrittäisin myydä heille crackia tai ryöstää heidät. Minä olin se, jolla oli kännykkä. Minusta he eivät näyttäneet ryöstämisen arvoisilta.
     "Minä en tuonne mene", sanoin Alicialle, kun hän ilmestyi paikalle. Nyt näki, että hän oli raskaana, ja hän liikkui paljon hitaammin kuin ennen. Mutta hän olisi silti voittanut kisassa kenet hyvänsä niistä naisista.
      "Mikset?"
      "Siellähän ollaan kuin opettajanhuoneessa", minä sanoin.
      Ja siinä samassa, kun sanoin niin, yksi koulumme opettajista ilmestyi paikalle miehensä kanssa. "


Millainen? Skeittarin teemoina ovat teiniraskauden ja -vanhemmuuden ohella eri yhteiskuntaluokkien väliset erot, jopa kuilut. Vakavasta aiheestaan huolimatta kirja onnistuu olemaan kepeä ja hauska ja vielä tuntumaan 16-vuotiaan minäkertojansa ansiosta uskottavalta. Lisäksi Skeittari koukutti siinä määrin, ettei kirjan lukemiseen mennyt montaa päivää. Monin paikoin tekstistä tulee mieleen Erlend Loe, mikä ei sekään ole huono asia. Loistava, viihdyttävä kirja, joka oli näennäisen keveytensä alla täyttä asiaa.

Kenelle? Huumorin ystäville. Vanhemmille. Nuorille tai vaihtoehtoisesti nuorekkaille. Kaikille, jotka aikoinaan ihastuivat Erlend Loen Supernaiiviin. Myös niille, jotka etsivät jotain uudenlaista luettavaa ja niille, jotka eivät edes tiedä, missä kirjasto on.

torstai 12. syyskuuta 2013

Tää on tavallinen talo viiskytluvulta. Jossa ruoka tuoksuu kotiovelta.

Kiitos anopin supertuotteliaan kasvihuoneen, meillä on alkusyksystä herkuteltu erityisesti kesäkurpitsalla. Koska sato on ollut niin valtava, joka viikko on kokeiltu jotain uutta kesäkurpitsareseptiä. Viime aikoina keittiössä onkin tuoksunut kesäkurpitsarisotto, paahdetut kesäkurpitsat, kasviskastike kesäkurpitsasta, kesäkurpitsa ihan vaan muun ruuan lisukkeena sekä kesäkurpitsapasta useammassakin eri muodossa. Tällä viikolla kokeiluvuorossa oli uusimman Yhteishyvän reseptivihkosesta löytynyt ohje kesäkurpitsa-vuohenjuustolasagneen. Maistui hyvin koko pastahullulle perheelle, tosin yrttikammoinen kaksivuotias kyllä nyppi jälleen lasagneannoksensa basilikat yksitellen pois.



 KESÄKURPITSA-VUOHENJUUSTOLASAGNE

600 g kesäkurpitsaa
2 rkl öljyä
3/4 tl suolaa
ripaus mustapippuria
800 g tomaattimurskaa
1 rkl sokeria
1 tl kuivattua minttua
2 rkl soijakastiketta
1 dl silputtua basilikaa
3 dl ruokakermaa
9 kpl lasagnelevyjä
360g vuohenjuustoa



Huuhtele ja viipaloi kesäkurpitsat. Kuumenna öljy pannulla ja paista siinä kesäkurpitsaviipaleet. Mausta suolalla ja pippurilla. Lisää tomaattimurska, sokeri, minttu ja soijakastike. Hauduta 10 minuuttia. Lisää tuoreyrtit ja ruokakerma. 

Lado uunivuokaan vuorotellen tomaatti-kesäkurpitsakastiketta, lasagnelevyjä ja viipaloitua vuohenjuustoa.
Kypsennä 200-asteisen uunin keskitasolla 35–40 minuuttia tai kunnes pastalevyt kypsyvät. Anna vetäytyä hetki ja tarjoa vihersalaatin kanssa.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Aleksanterinkadulla oli tungosta.


Isin lennettyä vajaan viikon työmatkalle Dubliniin suunnattiin me poika R:n kanssa pidennetylle viikonloppulomalle pääkaupunkiseudulle. Poika R tykkäsi lähijunista, ratikkamatkoista, aurinkoisesta Linnanmäestä, Stockmannin leluosastolta valitsemastaan uudesta Brio-junasta sekä kiinanalaisesta ruuasta. Äiti tykkäsi maisemanvaihdoksesta, sisustustavaroiden etsimisestä ja löytämisestä, ihmisvilinästä, Fazer Cafén suklaa-chilikakusta, Johdosta ja siitä, että julkisilla kulkuvälineillä sai kerrankin kulkea ilmaiseksi. Lisäksi molemmat tykättiin kummitädistä.

Maisemanvaihdos teki hyvää myös siinä mielessä, että yksiä Uudenmaankadun itkupotkuraivareita ja muutamaa väsykiukkua lukuun ottamatta meidän miniloma sujui melkein seesteisesti. Silti oli kiva, että sunnuntaina tuotiin kotiin tuliaisten lisäksi myös isi. Vajaan viikon jälkeen rauhassa ja hiljaisuudessa nautittu kahvikupillinen tuntuu taas aikamoiselta luksukselta. Puhumattakaan siitä, että pääsin myös pitkästä aikaa kuntosalille, ihan yksin.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

"Ruuan jälkeen alettiin laulaa. Pena soitti kitaraa, Anita johti laulua ja muut hoilasivat mukana. Se oli ihanaa. Kun laulettiin Kenen joukoissa seisot, Jouni ja isä matkivat suulla torvia, niin että Iidalta ja minulta meinasi tulla limsaa nenästä. Me istuimme sohvan selkänojalla, muiden yläpuolella, melkein Chessä kiinni. Olohuone oli täynnä kevättalven kultaista auringonpaistetta ja ihmisten hiukset kimalsivat."

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001)
Gummerus, 396 sivua.


Nelli ja Juri ovat taistolaislapsia, joille kommunismin aatteet on juotettu jo äidinmaidon mukana. Amerikkalaisten imperialismituotteiden kuten limsan sijaan syötiin neuvostoliittolaisia herkkuja, ja joululahjapaketeista paljastui kulutuksen vastustamiseksi kirjastonkirjoja, jotka piti palauttaa takaisin kirjastoon eräpäivään mennessä. Boikotoitavien asioiden pitkältä listalta löytyivät niin Aku Ankka, Barbie-nuket kuin porvarit rivitalokoteineen. Aatteiden ja palopuheiden lisäksi lasten elämään kuuluvat myös vanhempien kosteat juhlat ja tuliset riidat. Sinun lapsesi eivät ole sinun -kirjassa jo aikuinen mutta yhä vanhoista aatteista kiinni pitävä Nelli palaa lapsuuteensa, jossa pimeässä piti kääriytyi peiton alle piiloon niin seinän takaa kuuluvaa riitelyä kuin uhkaavaa ydinsotaa.

"Pöydässä mummi kertoi taidenäyttelystä, jossa oli käynyt, halusi kai pitää puheen pois politiikasta. Yritin syödä nopeasti siltä varalta, että äiti taas suuttuisi. Juri teki samoin, posket olivat täynnä kuin hamsterilla. Kun mummi alkoi kysellä kouluasioita, emme pystyneet vastaamaan. Mummia nauratti, sillä hän luuli meidän ahmivan, koska ruoka oli meistä niin hyvää. --- 
     Ukki ei nostanut katsettaan lautasesta. Voi ei voi ei, ajattelin ja otin äkkiä lisää mustaherukkahilloa. Kohta alkaisi riita, ihan varmasti alkaisi."

Omalla tavallaan Sinun lapsesi eivät ole sinun -kirja on myös hauska satiiri seitsemänkymmentäluvun ajatusmaailmasta, yltiöpolitisoitumisesta ylipäätään. Kaikkeen hernekeitonväriseen nostalgiaan (joka muuten olisi toiminut vielä paremmin, jos olisin syntynyt kymmenen vuotta aiemmin) sekoittuvat kuitenkin koko ajan Nellin omat kokemukset menneestä: yöllinen karkureissu moottoritielle vanhempien taas kerran tapellessa, mummola, jossa hiivittiin varpaillaan, ettei taas alkaisi uusi riita, lopulta isän lähteminen. Myös vanhempien hyvää tarkoittavalla valistustoiminnalla on tuhoisat seuraukset, kun Vietnamin tapahtuvat tulevat ala-asteikäisen uniin. Lapsuuden muistoista kerrottaessa äänessä on kouluikäinen Nelli, joka tuntuu ymmärtävän tapahtumat ja vanhempiensa toiminnan milloin paremmin, milloin huonommin, mutta jonka silti oletetaan sopeutuvan elämän suuriinkin muutoksiin ilman selityksiä.

"Aamulla isä istu kiettiössä juomassa kahvia ja äiti oksensi vessassa. Isä näytti hyväntuuliselta. Hän paistoi minulle pekonia ja kananmunia niin kuin Amerikassa ja antoi kupin kahvia, jossa oli puolet maitoa ja sokeria.
     "Mentäisiinkö elokuviin, vain me kaksi?" isä ehdotti.
     Äiti raahautui keittiöön ja raakkui: "Kahvia."
     "Mennään vaan", sanoin.
     Isä ja äiti eivät puhuneet juhlista. He eivät puhuneet mitään. Äiti joi kahvia isosta kupista ja isä etsi sunnuntain lehdestä sellaista elokuvaa, jota lapsetkin pääsivät katsomaan."

Laura Honkasalon kirjoista sekä Eropaperit että Sinun lapsesi eivät ole sinun käsittelevät lapsia, jotka on revitty mukaan aikuisten huoliin liian varhain. Molempia kirjoja on sekä kehuttu että moitittu yliampuviksi, epäuskottaviksikin. Itse liityn empimättä ensimmäiseen joukkoon: lapsen näkökulma tuntuu molemmissa kirjoissa jopa liiankin uskottavalta. Aikuinen Nelli on henkilöhahmona todella ärsyttävä, mutta lapsuuden Nelliin on helppo samaistua. Kun on vasta oppinut lukemaan, on vielä liian pieni huolehtimaan suuren maailman vääryyksistä tai edes omien vanhempien ongelmista.

Varoituksen sananen siis: Sinun lapsesi eivät ole sinun ei ole mikään hyvänmielenkirja, mikä otetaan mukaan rannalle auringonpaisteeseen. Ainakin omaa lukukokemustani leimasi voimakas ahdistus ja kirjan näennäisen mukavien kuvaustenkin alta pystyi usein aistimaan tiettyä melankoliaa ja katkeruutta. Silti Sinun lapsesi eivät ole sinun oli ehdottomasti hyvä, lukemisen arvoinen kirja. Suosittelen erityisesti seitsemänkymmentäluvulla lapsuutensa tai nuoruutensa viettäneille sekä kaikille vanhemmille. Syyslukemiseksi. Ihan vaan nostalgian takia. Tai vaikka siitä syystä, että tulisi silloin tällöin mietittyä, miten lapsi mahtaa kokea aikuiselle pienen asian.


Laura Honkasalolta suosittelen tämän lisäksi:
Eropaperit (2009)

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

När kapporna vänder efter vinden.


Loppukesän päätös olla ostamatta syksyksi itselle mitään uutta vaatetta on tähän mennessä pitänyt hyvin. Sen verran itsekuria päätös kuitenkin vaatii, että olen suosiolla jättänyt väliin myös pikaiset piipahdukset vaatekaupoissa, nettikauppojen selailun muuten vaan ja Jyväskylän Muotipäivätkin kiersin varuulta todella kaukaa. Silti tätä syksyä piristää uusi takki. Eikä mikä vaan takki, vaan nimenomaan sellainen minulle istuva beige trenssi, jota olin jo ehtinyt etsiä pitkään ja hartaasti. Onni on shoppailua rakastava ystävä, joka sattuu vielä käyttämään samaa vaatokokoa kuin minä: etsimäni trenssi nimittäin löytyi heinäkuussa vitosella Melinan kirppispöydästä. Elämäni paras kirppislöytö sitten tämän.

tiistai 3. syyskuuta 2013

So break me shake me hate me take me over.


Kiitos anopin kasvihuoneen, myös meillä on säilötty syksyä purkkeihin ja kellariin. Ensimmäistä kertaa kokeiltiin myös omatekoisia maustekurkkuja, joihin ohjeen sain äidiltä. Lopputulosta tosin päästään maistamaan vasta noin kolmen viikon päästä.


HERKKUKURKUT

reilut 2 kg avomaakurkkuja
mustaherukan lehtiä
pala piparjuurta lastuina
tillin kukintoja
valkosipulia siivuina oman mauin mukaan

3 dl väkiviinaetikkaa
reilu 1 litra vettä
2 dl sokeria
1 dl suolaa
reilu 1 tl valkopippureita


Pese kurkut huolella ja liota niitä kylmässä vedessä vuorokauden ajan. Valuta, viipaloi ja laita tölkkiin kerroksittain muiden aineiden kanssa. Kiehauta kattilassa vesi, sokeri, suola ja valkopippurit ja lisää myöhemmin etikka. Siivilöi liemi kurkkujen päälle niin, että ne peittyvät. Säilö kurkut viileään, nauti neljän viikon kuluttua.