tiistai 29. lokakuuta 2013

Ihmisenpyörä.



Tiistai on meidän perheen kuntosalipäivä. Iltaruuan ja kahvikupillisen jälkeen minä pakkaan tunnollisesti mukaani juomapullon ja treenikamppeet ja suuntaan salille. Puolentoista tunnin kuluttua teemme ovella läpsystä vaihdon ja omalle salilleen suuntaan vuorostaan isi. Kun isi palaa kotiin vajaan parin tunnin kuluttua, on poika R jo nukkumassa. Kuntosalipäivän lisäksi viikkoon mahtuu yhdestä kahteen juoksulenkkiä. Joskus lenkkeilemme koko perhe yhdessä niin, että juostessamme työnnämme vuorotellen poika R:n rattaita.

Minä olen pahimman luokan kausitreenaaja. Kuntoilupiikin aikaan liikkumaan lähtö on helppoa, ja treenikertoja kertyy viikossa ilman hampaiden kiristelyä tai pakon tunnetta. Innostusta seuraa kuitenkin aina kuiva kausi, jolloin kotisohva, kotihousut ja jopa kotityöt menevät houkuttelevuudessaan auttamatta liikunnan edelle. Onneksi en sentään ole perheen ainoa: vaatehuoneessa meillä pölyttyy isin innolla hankkimina ja sittemmin hylkääminä muun muassa gymstick, voimapyörä, jalkapallo, nyrkkeilyhanskat ja sulkapallomailat.

Minun liikuntaharrastukseni ehdoton edellytys on ennalta sovittu treenipäivä, jolloin urheillaan, oli sää, mielentila tai illan tv-tarjonta sitten mikä tahansa. Ilman tiettyä urheilupäivää homma ei toimi ja kuvaan astuu Kyllä minä sitten ensi viikolla. Eniten kuntoiluintoon ja sen säännöllisyyteen vaikuttaa kuitenkin treeniseuran puute: pikkusiskon muutettua kolmensadan metrin päästä kolmensadan kilometrin päähän allekirjoittaneen liikuntaharrastus on ollut ennen kaikkea kausittaista. Jostain mystisestä syystä pikkusiskolla ei ole samaa ongelmaa (tekosyytä).

Miten te motivoitte itseänne liikkumaan?


sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Seven nation army.


Paljon myöhässä olevien bussien hiljaista kiroamista. Paljon sähköposteja, papereita, kirjoja ja miljoona muistettavaa asiaa. Itkevän pojan jättämistä päiväkotiin, mutta onneksi myös villisti riehuvan lapsen hakemista sieltä kotiin. Yksi ihan oikea kuntosalitreeni-ilta, mutta muten lenkkeilyä lähinnä välillä työpaikka-päiväkoti-koti. Enemmän niitä aisoita, jotka pitäisi tehdä, kuin niitä, jotka jo on tehty. Ihan mahtava työ, työpaikka ja työkaverit sekä päiväkodissa ihanat hoitajat ja kivat kaverit. Tätä on uusi arki.

Tietenkään kaikki ei ole mennyt niin kuin Strömsössä. Tiistai-iltana isi sai jostain ärhäkän vatsaflunssan, kaatui keskussairaalan yöpäivystyksen ja tehokkaan tiputuksen kautta sängyn pohjalle ja oli käytännössä poissa pelistä loppuviikon. Ja koska meidän päiväkotiin vientiaikautaulu ja sieltä pois haku on minuutintarkasti sumplittu isin palavereiden sekä minun työaikojeni ja bussiaikataulujen välillä, tietää mikä tahansa statusmuutos aina aikamoista säätöä. Keskiviikkoaamuna, siis silloin ennen seitsemään kun työnsin vaunuissa kesken unien herätettyä "En halua mennä päiväkotiin" -julistavaa kaksivuotiasta kohti päiväkotia nilkat loskassa, kengät märkinä ja vesisateessa, mietin kyllä kieltämättä, kuinka kiva olisi, jos joku asia meidänkin perheessä voisi joskus mennä vaikka ihan helpoimman kautta. Onneksi siitäkin aallonpohjasta selvittiin.

Viikonlopun suunnitelmiksi ei tehty mitään muuta kuin ostoslista. Siksi lenkki kaverin kanssa, kahvittelu kolmestaan keskustassa lauantaina sekä oman perheen burger-ilta tuntuivatkin vieöä tavallista kivemmilta. Mutta ennen kaikkea kerrankin on erityisen kiva vaan olla.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Tänään ei satanutkaan, vaikka taivas on ollut painava pitkään.

"Benjamin, min son. Du har skrivit igen.
Jag har bett dig att inte skriva och jag ber dig ännu en gång. Du måste förstå.
Jag älskar dig. Jag hoppas du mår bra.
Men jag låtsas att du inte finns."

Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar 2. Sjukdom (2013)
Norstedts, 295 sivua.



Älä kuivaa kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta olin lukenut ylistäviä arvioita eri lehdistä ja kirjafoorumeilta pitkin kesää, ja koska kirjallasarjalla sattui myös olemaan ehkä maailman kaunein nimi, oli se pakko saada luettavaksi. Kurkistus kirjastoon paljasti kuitenkin, että muutama muukin jyväskyläläinen oli samaa mieltä: trilogian ensimmäiselle osalle Rakkaus oli ehtinyt kertyä jo kahdenkymmenenkahden varauksen jono. 

Onneksi viiden vuoden yliopisto-opinnoista on välillä ihan konkreettistakin hyötyä. Siispä suunta kohti vieraskielisen kirjallisuuden osastoa, josta trilogian kakkososa Sjukdom päätyy kirjastokassiin muutaman viikon odottelulla. Kirja muuten osoittautui lyhyistä, pysäyttävistä lauseista koostuneen tyylinsä takia varsin nopealukuiseksi myös toisella kotimaisella, joten lyhemmälläkin oppimäärällä urakasta olisi selvitty. Alkuperäiskielellä luettuna Sjukdom oli myös sen verran koskettava kokemus, ettei käännös välttämättä olisi yltänyt samaan.

"Det här är deras stenar, deras badplats, deras lilla erövrade plats av frihet på jorden.
    Det här är deras liv. Deras ungdom, deras mod, deras livslust.
    Det här är deras seger. De skall aldrig förlora. De skall aldrig tvingas tillbaka in i mörkret igen.
    De skall aldrig bli gamla. De skall aldrig dö."

80-luvun Tukholma. Rasmus, Benjamin ja Reine elävät kaupungissa nuoruuttaan, joka valtavirran ulkopuolella on jatkuvaa kamppailua elitilasta, oikeudesta olla sitä mitä ovat. Jo kaapista ulos astuminen on vienyt monelta perheen, ystävät, jumalan  - kaiken, mitä entisestä elämästä rakasti. Kulman takana on kuitenkin jotain vielä pelottavampaa, jotain, mikä kirkuu lööpeissä, mitä puidaan television ajankohtaisohjelmissa ja mikä osoittaa syyttävällä sormellaan maan homoyhteisöä kohti. Juuri kun homot ovat uskaltautuneet astua esiin pimeistä nurkistaan ja karistaa yltään osan ennakkoluuloista, rantautuu Ruotsiin tuntematon, pelottava tauti HIV, jonka luonteesta ja tarttumisesta vasta osataan arvailla. Pian tiivis ystäväpiiri jakautuu kahtia: niihin, jotka eivät vielä ole sairastuneet ja niihin, jotka kuolevat. Älä koske, älä katso, äläkä koskaan pyyhi potilaan kyyneleitä paljain käsin.

"Det är som en egen liten värld. 
    Staden nedanför tränger inte upp hit.
    Inte ljuden, inte rörelserna, inte livet.
    Sjukhuset här existerar vid sidan av allt där nere, allt där nere som fortsätter att pågå medan allt här liksom bara stannar upp. 
    Som om livet håller andan här uppe. För att till slut inte andas in igen.
    Trettio meter över havet, ett hundratal meter drån Roslagstull och 2,7 kilometer från Gustav Adolfs torg.
    Hans utmätta avstånd."

Kirjan edetessä tarina rakkaudesta ja itsensä kohtaamisesta muuttuu tarinaksi sairastumisesta ja kuolemasta. Samalla Sjukdom on myös tarina koko homoyhteisön kasvukivuista ja kohtalosta, vaikkakin kuvattuna yksittäisten henkilöiden elämien avulla. Välillä tyyli on karskin kaunistelematon, välillä kauniin kuvaileva. Ravisuttava ja ajatuksia herättävä kirja on kuitenkin koko ajan.

Vaikka trilogian ensimmäinen osa on vasta varauksessa, ei se haitannut lukemista: Sjukdom toimi hyvin myös itsenäisenä teoksena. Trilogian ensimmäinen osa Rakkaus ilmestyi suomeksi tänä kesänä, mutta seuraavia osia Sairaus ja Kuolema saadaan odottaa ensi vuodelle asti. Huraa kielitaidolle: alkuperäiskieliset versiot Döden ja Kärleken kun tulevat minun luettavikseni muutamien viikkojen sisällä.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Seitsemän kuvaa kesästä.

Seitsemän kuvaa kesästä...



...eli meri, järvi, yhdessäolo, pikkusisko ja muut parhaat ystävät, herkuttelu, lomailu, matkustelu, maailaiselämä ja ihan vaan se, että välillä oli myös aikaa pitää niitä tylsiä päiviä, joina ei tehty yhtään mitään, mutta oltiin silti ihan tyytyväisiä.

Näitä ja muita kesän kuvia selaillessani sain muuten kehiteltyä taas sellaisen kaukokaipuun, että eksyin jälleen matkatoimistojen nettisivuille. Sanokaa mitä sanotte, mutta ainakin minulle Suomen talvi ja pimeä aika ovat ehdottomasti liian pitkiä, ja jo nyt erityisesti iltojen pimeys ahdistaa ja paljon. Jokohan voisi kelata aikaa eteenpäin vähintään toukokuuhun, kiitos!

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Tässä elämä on.

Viimeinen viikonloppu kiireetöntä kotielämää.



Vajaa viisi kuukautta kotona kului silmänräpäyksessä. Kesäkuussa olimme koko perhe enemmän kuin tauon tarpeessa: koko vuoden jatkunut sairastelukierre ilman tukiverkkoa tai auttavia käsiä oli kuluttanut niin isiä, äitiä, kaksivuotiasta, isin tutkimusprojektia, hermoja kuin parisuhdettakin. Kesän ja alkusyksyn aikana ollaan sairasteltu vähemmän, rentouduttu enemmän ja yritetty sanoa harvemmin "tulepa nyt reippaasti sieltä" (tässä välillä jopa onnistuen). Isi on saanut viimeisteltyä väitöskirjansa ja äiti on viettänyt kiireettömiä aamuja sanomalehteä lukien ja nauttinut kotihousupäivistä, lähipuistosta, kahvikoneestaan ja maailman parhaasta seurasta. Poika R on saavuttanut kyselyiän, oppinut tunnistamaan traktoreiden lisäksi myös automerkit ja venähtänyt vielä viime viikkoina pituutta niin, että syyskuussa hankittu reilunkokoinen talvihaalari onkin jo aika nafti. Päätös jäädä hetkeksi kotiin on ehdottomasti oikea, vaikkei kaikki loppukesän osalta mennytkään suunnitelmien mukaan. 

Hiipivää alakuloa kotielämän loppumisesta on viikonloppuna yritetty torjua herkuttelulla ja yhdessä ololla. Lauantaina saatiin myös erityisen mukava vieras Kuopiosta, ja tyttöjen ilta kaupungilla ulkona syöden ja sen jälkeen vielä lasillisten ääressä istuen tuli enemmän kuin tarpeeseen. Näillä jaksaa ainakin seuraavaan viikonloppuun.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Jag som alltid gillat nostalgi.


Pikainen piipahdus Pieneen Kammariin torstaina siskon ja poika R:n kanssa tuotti tulokseksi nostalgiaa kuudella ja puolella eurolla. Näyttääkö kenenkään muun silmiin tutulta? Vielä vaivannut flunssa parani sekunnissa ainakin pari askelta, kun kaupan hyllyltä löytyi uusintapainos samasta domino-pelistä, jonka ääressä itsekin vietin kahdeksankymmentäluvun lopulla pikkusiskon kanssa välillä kiivaitakin pelihetkiä.

Kuten jo aiemmin kirjapostauksessa päivittelin, olen viime aikoina huomannut lobbaavani poika R:lle uusimpien suosikkihahmojen sijaan niitä omia, vanhoja suosikkejani. Siis Autojen sijaan Myyrää ja Muumeja ja Oktonauttien sijaan Pekka Töpöhäntää. Joskus kaksivuotias innostuu enemmän, joskus vähemmän, mutta ainakin äidin ilo oli ylimmillään, kun kirjaston lastenosaston dvd-hyllystä löytyi sattumalta levyllinen TaoTaoa. Meillä omat kahdeksankymmentäluvun lelut ovat joko kahden lapsen jäljiltä rakastettu loppuun tai jääneet muuten vaan lähinnä mummolaleluiksi, joten on ihan erityisen mukava löytää kaupasta tai kirjastosta uusintapainos omasta vanhasta suosikista. 

Onneksi pienenä vastapainona pojan legolaatikosta löytyy nykyään myös Disneyn Lentsikat -dubloja. So this season.

Koska kaksivuotias ei vielä ymmärrä taktiikkapelien päälle, ovat dominon ääressä laatuaikaa viettäneet tähän mennessä lähinnä äiti ja isi. Suosittelen. Ei ehkä mikään romanttinen ilta kaksin kaupungilla, mutta jotain vaihtelua sille, että Sinä olet netissä ja sitten minä olen netissä tai pahimmillaan Sinä olet netissä ja minä olen samaan aikaan toisella läppärillä netissä.

torstai 17. lokakuuta 2013

No alarms and no surprises, please.

"Huokaisin hiukan, ojentautuisin ja kääntyisin, avaisin silmäni ja hämmästyisin nähdessäni räikeän auringonpaisteen, kovan kirkkaan taivaan, joka olisi niin erilainen kuin uneni kuutamo. Päivä olisi meidän kummankin edessä, varmastikin pitkänä ja tapauksettomana, mutta tulvillaan tiettyä hiljaisuutta, suloista rauhaa jollaista emme olleet ennen tunteneet. Emme puhuisi Manderleystä, en kertoisi untani. Sillä Manderley ei ollut enää meidän. Manderleytä ei enää ollut."

Daphne du Maurier: Rebekka (Rebecca, 1938)
Loisto, 430 sivua.

Mistä minulle? Kirjaston Palautetut-hyllystä

Miksi? du Maurierin klassikko on jo pitkään ollut Pakko lukea -listallani, joten sen oli jo aikakin siirtyä Luetut-listalle.

Mitä? Rikkaan hienostorouvan seuraneitinä työskentelevät nuori ja naiivi Caroline tapaa Monte Carlossa itseään kaksi kertaa vanhemman kartanonherran Maximin ja rakastuu tulisesti. Vain muutaman viikon tuttavuuden jälkeen Caroline ja Maxim avioituvat. Alusta alkaen parin onnea varjostaa muisto Maximin ensimmäisestä vaimosta Rebekasta, joka vain vajaa vuosi sitten on joutunut veneonnettomuuteen ja ruhjoitunut kuoliaaksi kalliokiviä vasten. Saavuttuaan uuteen kotiinsa Manderlyhin Caroline saa huomata, että jumailoitu Rebekka elää edelleen kartanon seinissä, vaatekaapin säihkyvissä iltapuvuissa, kirjahyllyn kirjoissa ja uskollisen palveluskunnan mielissä. Pian nuori vaimo huomaakin joutuneensa taisteluun edeltäjänsä varjoa vastaan.

"Rebekka, aina Rebekka. Missä tahansa kuljin Manderleyssä, missä tahansa istuin, ajatuksissani ja unissanikin kohtasin Rebekan. Tunsin jo hänen vartalonsa, pitkät hoikat sääret, pienet ja sirot jalat. Hartiat leveämmät kuin omani, pystyvät viisaat kädet. Kädet jotka osasivat ohjata venettä, osasivat pidellä hevosta. Kädet jotka järjestelivät kukkia, rakensivat laivanmalleja ja kirjoittivat 'Maxille Rebekalta' kirjan nimilehdelle. Tunsin hänen kasvonsa, pienet ja soikeat, kirkkaan valkoisen ihon, tumman hiuspilven. Tunsin hänen käyttämänsä hajuveden, voin kuvitella hänen naurunsa ja hymynsä."

Millainen? Joku vuosi sitten näkemäni Hitchcock-elokuvaversion perusteella odotin tiheätunnelmaista jännäriä sekä kirjailijan ja aikakauden tuntien lisäksi raivokkaita myrskyjä, synkkiä kartanoita ja hitaasti hiipivää jännitettä. Kaikkea tätä kirjasta myös löytyi. Tietynlainen entisajan glamour piti hyvin otteessaan, ja lopussa kirjan tunnelma tihenee tihenemistään.

Kenelle? Goottilaisen kirjaillisuuden, thrillereiden ja jännityksen ystäville.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Cause with your hand in my hand and a pocket full of soul I can tell you there's no place we couldn't go.

Tämän viikon väri on selkeästi harmaa.


Oy Sairastupa Ab on parannellut kotona flunssaa vilttien ja tyynyjen keskellä lukemalla, katsomalla True Bloodia dvd:ltä ja juomalla vuorotellen kuumaa ja kylmää. Myös kalenteri (sekin muuten harmaa) tyhjeni alkuviikon osalta kummasti, kun ollaan kyetty laahustamaan ainoastaa kadun toiselle puolelle lähikauppaan. Kuvan Marianne-cup caket haettiin muuten Miriam'silta maanantai-iltana, kun tauti vasta väläytteli saapumistaan, ja olivat kyllä joka sentin arvoisia.

Onneksi ollaan sentään saatu muutamia pöpöjäpelkäämättömiä syyslomavieraita kotipäivien piristykseksi. Laskee kummasti kiukutuskäyrää, joka näin kipeänä uhkaa nousta hälyyttävän korkealle jo niinkin pienistä arjen takaiskuista kuin Dinojunan yllättävästä loppumisesta tai pätkivästä nettiyhteydestä.

maanantai 14. lokakuuta 2013

How to save a life.



Myös Tässä kaupungissa tuulee aina -blogi lähtee mukaan viime viikolla netissä liikkeelle lähteneeseen Kävikö pahasti -kampanjaan. Kampanja sai alkunsa Rosannan jouduttua todistamaan tilannetta, jossa liikkuvassa bussissa kaatunut vanhus sai maata käytävällä yksin, kenenkään auttamatta. Siis kenenkään. Auttamatta.

Myös minä olen ollut tapaus bussissa. Poika R:n ollessa muutaman kuukauden ikäinen ajoimme paikallisbussilla kaupungin toiselle laidalle tapaamaan tuttuja. Koska jalkakäytävää ei pysäkin kohdalla ollut, oli jo vaunujen nostaminen yksin vanhanmallisen linja-auton kyytiin hankalaa. Nostoprojektin kanssa hikoillessani irrotin vanhigossa myös yhdistelmävaunujen vaunukopan kiinnityksestään, minkä huomaisin vasta palatessani maksamasta takaisin vaunujen luokse, bussin jo lähdettyä liikkeelle. Bussi kiihdytti ensimmäiseen kaarteeseen ja samalla koko kantokoppa ja siinä nukkuva vauva tipahtivat bussin lattialle. Onnena onnettomuudessa ehdin saada vauvan kiinni, mutta samalla jäin itse pahasta kaatuvien lastenvaunujen alle. Koko tämän ajan kuski jatkoi ajoaan - olihan hänellä toki tiukka aikataulu, missä pysyä - ja pysähtyi hetkeksi vasta huudettuani apua useampaan kertaan. Muut matkustajat katselivat ulos ikkunasta, räpläsivät puhelimiaan, muutama taisi jopa olla vähän ärsyyntynyt matkan hidastumisesta. Myöskään kukaan ruuhkaisessa bussissa vaunujen vieressä seisoneista matkustajista ei tarjoutunut auttamaan saati ottanut kaatuvia vaunuja kiinni minun vielä ollessani bussin etuosassa. Eikä kukaan kysynyt, miten vauvan kävi.

Onneksi ei kuinkaan. 

Vaikka selvisinkin tilanteesta lopulta pelkillä ruhjeilla ja mustelmilla sekä ilman sen suurempaa bussikammoa, jäi tapauksesta paska fiilis pitkäksi aikaa.

Suomalainen mielenlaatu asuu syvällä. Kun vuosi sitten Lontoossa taaperon kanssa kahdestaan liikkuessani tuntematon mies tarjoutui kantamaan vaunut puolestani metron liukuportaissa, oli ensimmäinen ajatus vaistomaisesti valmistautua pian juoksemaan poika kainalossa lastenvaunuvarkaan perässä. Turhaan. Liukuportaiden päässä mies kokosi vaunut, auttoi pojan kyytiin, toivotti hyvät päivänjatkot ja huikkasi vielä kaukaa, että "Your baby is so cute!". Muuta ei hyvään päivään oikeastaan tarvitakaan.

Kävikö pahasti -kampanjan tarkoitus onkin lisätä ihan jokaisen ihmisen empatiakykyä ja auttamishalua, inhimillisyyttä ja ihan vaan hyviä käytöstapoja. Että seuraavan kerran hädän tullen paikalla on joku, joka poispäin katsomisen sijaan kysyy, kävikö pahasti.


Mukaan pääset reaalielämän lisäksi tästä.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Päivässä vaihtui kesäkuusta syksyyn.



Ensi viikon syyslomalle ja viimeiselle kotiviikolle kalenteri on täyttynyt jo mukavasti ystävistä, syyslomavieraista, sovituista menoista, lastenvaatekutsuista, hemmotteluhoidoista sekä töihin orientoitumisesta. Tästäpä syystä viikonloppuna ladattiin akkuja maalla puusaunan, mustikkapiirakan, ulkoilun, aikakauslehtipinojen ja suppilovahverometsän avulla.

Aina tasaisin väliajoin joku päivittelee ihastuksissaan kuullessaan, että meidän kaksivuotiaalla on tunnin ajomatkan päässä todellinen Vaahteranmäen mummola lehmineen, kanoineen, navettakissoineen ja traktoreineen. Meille elämä maaseudulla on jo sen verran tuttua, että harvoin tulee edes muistettua, miten mahtavaa oikeasti on, kun mummolassa voi kesällä kulkea hiukset kampaamatta pelkissä kumisaappaissa ja kirmata vilvoittelemaan omaan lampeen (tämä siis koskee lähinnä perheen nuorimmaista toim. huom.). Poika R:n päiväkodilla viikonlopun suunnitelmista puhuttaessa kävi kuitenkin ilmi, ettei suurin osa kaksivuotiaan hoitokavereista ollut koskaan nähnyt lehmää muualla kuin televisiossa tai lastenkirjan sivuilla, navettatöiden tekemisestä puhumattakaan. Siis lehmää. Koskaan. Myös itse vaihdan farkut välillä mielelläni verkkareihin, jätän hiukset laittamatta tai edes kampaamatta ja nautin ulkoilusta, omasta rauhasta ja pienestä puuhastelusta.

Eikä paha ole sekään, että mummolassa saan lukea läpi ne uusimmat sisustus- ja naistenlehdet kenenkään häiritsemättä.

torstai 10. lokakuuta 2013

Älskling det är livet som leker.


Jos lapsiperheissä kaikki, siis ihan kaikki, tuntuu menevän vaiheittain, koskee sama myös suosikkikirjoja.

Alkukesästä meillä oli muutaman viikon kestänyt Muumikausi, jota pitkän ja intensiivisen traktori - ja työkonekirjakauden aikana oli jo ehditty odottaa. Muumiviikkoina selailtiin kuvakirjoja, availtiin luukkukirjoja ja hypättiin jopa iki-ihanien alkuperäisten ja Kirsi Kunnaksen suomentamien Tove Jansson -klassikoiden vietäviksi. Ylitse muiden oli Muumien värikäs päivä, jonka Muumikauden jälkeen laskettelin leikiten ulkoa, kun mummolareissulla yllättäen huomattiinkin, että suosikkikirja oli jäänyt kotiin.


Muumikautta seurasi lyhyt Pekka Töpöhäntä -vaihe, jonka jälkeen vuorossa oli melkein kuukauden mittainen Myyrä-buumi. Viimeisin villitys meidän perheessä on Pupu Tupuna, jonka maailmaan ollaan hypätty alkuviikosta; erityisen suuri suosikki on Pupu Tupuna vauhdissa -kirjasta löytyvä Pupu Tupunan ja Hippi Hiiren vieraassa keittiössä järjestämä sikailukohtaus, joka on luettava useampaan kertaan päivästä ja jota lisäksi käydään yhdessä läpi lukukertojen ulkopuolella.


Pupu Tupunaa lukiessa oli kiva tunnistaa useampikin kirjan kuvista omasta lapsuudesta. Samalla aloin kuitenkin pohtia, pitäisikö meidän kirjasuosikkeja kuitenkin päivittää kahdeksankymmentäluvulta kohti nykyaikaa: siinä missä poika R osaa kohta ulkoa suurimman osan Pupu Tupunan retroseikkailuista, ovat esimerkiksi Disneyn Autot ja Lentokoneet sekä Puuha Pete meille ihan tuntemattomia nimiä. Olenkohan ainoa, joka tuntuu lobbaavan nimenomaan niitä omia lapsuuden suosikkikirjoja?



Jos pojan suosikkikirja vaihtuu kulloisenkin kauden ja päivän mukaan, on oma suosikkikirjalistani pysynyt muuttumattomana jo useamman vuoden ajan. Omalta osaltani parhaat lukuhetket olen kokenut seuraavien viiden kirjan parissa:


Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän
Riikka Pulkkisen Totta
Anna Gavaldan Viiniä keittiössä
Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen
sekä
Camilla Läckbergin Merenneito

tiistai 8. lokakuuta 2013

You light the spark in my bonfire heart.


Muuan maanantai seitsemäs lokakuuta, toiseksi viimeinen kotiarkimaanantai tässä perheessä. Meidän arki näyttää tältä (tosin päiväunet väliin jättäneen kaksivuotiaan itkupotkuraivarit Palokan Prisman parkkipaikalla jätin suosiolla kuvaamatta).