torstai 16. tammikuuta 2014

Charlaine Harris: Veren perintö

"Istuin jonkin aikaa keittiössä aivoni yhä valmiustilassa, mutta sitten pakotin itseni noudattamaan tavallisia rutiinejani. Sydämeni syke oli palautunut normaaliksi, kun harjasin hampaani, ja kun kömmin sänkyyn, olin melkein saanut uskoteltua itselleni, ettei pihapiirin hiljaisessa pimeydessä ollut mitään tapahtunutkaan. Pidän kuitenkin huolen siitä, että olen rehellinen itselleni. Tiesin, että metsässä oli liikkunut jokin olento - ja se oli ollut isompi ja pelottavampi kuin pesukarhu."


Charlaine Harris: Veren perintö (Definitely Dead, 2007)
Gummerus, 384 sivua.


Jos minua ei tällä viikolla ole näkynyt blogin puolella, johtuu se vain ja ainoastaan siitä, että kaikki illat ovat vierähtäneet Bon Tempsissä.

Sookie Stackhouse -sarjan ensimmäisen osan luin kesällä ja lynkkasin täällä. Supersuositun sarjan aloittava Veren voima tuntui niin käsittämättömältä höpönhöpöltä, että olin jo valmis kääntämään Bon Tempsille selkäni, lopullisesti. Sitten kirjastosta kuitenkin tarttui matkaan True Bloodin ensimmäinen tuotantokausi, joka naulasi sohvan nurkkaan niin minut kuin sattumalta ensimmäisen jakson aikana olohuoneessa hyörineen miehen. Syksyllä parisuhteen laatuaikaa ilman tietokonetta tuli vietettyä useampana iltana, ja joulun jälkeen meidän perheessä pyörähti käyntiin kausi numero viisi.

Älkää käsittäkö väärin: Charlaine Harrisin kirjat ovat edelleen naiivia höttöä, joiden kaunokirjallinen arvo on käänteisen verrannollinen kömpelöiden juonikuvioiden sekä ontuvan dialogin määrään. Enää se ei kuitenkaan haittaa tipan tippaa. Ensimmäiseen kirjaan tarttuessani odotin mielessäni Anne Rice -henkistä synkkää glamouria ja pohdiskelevaa, jopa filosofista otetta eläviin kuolleisiin. Sarjan kuudennen osan nappasin kuitenkin käteeni mielessäni ainoastaan vampyyrihömppä, nopea vauhti, kuumat treffit ja Eric Northmanin paljas ylävartalo. Signed, sealed, delivered. Toki useamman kirjan aikana niin Charlaine Harris kuin suomentajakin ovat kehittyneet hommassa, ja ensimmäisessä osassa häirinnyt teinikieli on nyt selvästi kehittyneempää.

"Tarvitsin... noidan apua. Kuten sellaisen, jonka olin juuri saanut lannistumaan ja lähtemään tiehensä. Jep, juuri sellaisen.
   Ennen sitä minun oli kuitenkin tutkittava koko asunto tarkistaakseni, paljastuisiko sieltä lisää yllätyksiä.
    Paljastuihan sieltä.
    Ruumis oli vaatehuoneessa."

Pakko tosin myöntää, että kirja vaatii toimiakseen tv-sarjan, jonka juju taas on sen nerokkaassa henkilörepertuaarissa. Bon Tempsissä vilisee yliluonnollisia olentoja ihmistiikereistä telepaattien kautta tavallisiin muodonmuuttajiin ja vampyyreihin, ja muutamalla kaupunkiin eksyneellä ihmiselläkin on omat luurankonsa kaapeissaan. Omat suosikkini ovat iki-ihanan Eric Northmain ohella latteasti sanottuna värikäs drag queen Lafayette sekä entinen kiihkopastori, nykyinen vampyyri Steven Newlin. Kirjasarjan ja tv-version tapahtumat eivät etene ihan samassa järjestyksessä, joten osa kuudennen kirjan paljastuksista oli minulle jo neljän ensimmäisen True Blood -tuotantokauden perusteella tuttuja.

Ai niin, se kirjan juoni: Sookie matkustaa New Orleansiin selvittelemään kuolleen vampyyriserkkunsa Hadleyn hänelle jättämää perintöä ja tyhjentämään tämän asuntoa. Yksi asia johtaa toiseen, ja jälleen kerran Sookie tulee vetäistyksi osaksi yliluonnollisten valtakamppailua. Tapetilla ovat luonnollisesti myös miesasiat, ja tuttujen vampyyrien ja ihmissusien lisäksi Sookien ympärillä pyörii nyt myös karunkomea ihmistiikeri Quinn.


Löytyykö ruudun toiselta puolelta muita True Bloodin ystäviä vai katsotaanko teillä jotain muuta tv-sarjaa?

2 kommenttia:

  1. True Blood on kyllä hyvä, mutta suosikkisarja on tällä hetkellä ehdottomasti Moderni perhe! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen katsellut Modernia perhettä ihan vaan sivusilmällä, pitääkin joskus perehtyä tarkemmin! Meillä on True Bloodin jälkeen tarkoitus suunnata jälleen Twin Peaksiin, ja boksi on jo hankintalistalla.

      Poista